Koulukiusatusta Amu Urhosesta kasvoi vammaisten puolustaja.

Amu Urhonen istui vastaanotolla ja mietti, miten lääkäri julkesi.

Oli syksy 2011, ja cp-vammainen Urhonen oli tullut hakemaan vuosittaista lääkärinlausuntoa fysioterapiaansa varten.

Lääkäri alkoikin kysellä Amulta tämän ehkäisystä. Ettei tällaista enää tapahtuisi, lääkäri sanoi ja tarkoitti Amun hartaasti toivomaa, silloin puolivuotiasta esikoista.

Amu ilmoitti, ettei halunnut ehkäisyä.

"Minä haluan lisää lapsia."

Jo ennen raskaaksi tuloa Amulle oli käynyt selväksi, että kaikkien mielestä hänen ei pitäisi tulla äidiksi. Amu oli miettinyt, mitä tapahtuisi, jos hän ei tulisikaan raskaaksi. Saisiko hän lapsettomuushoitoja? Vammainen ystäväpariskunta oli joutunut taistelemaan oikeudestaan lapsettomuushoitoihin.

"Perustuslain mukaan ketään ei saa syrjiä vammaisuuden perusteella", Amu sanoo.

Amun ja hänen miehensä Jare Virtasen ei tarvinnut kokeilla, mitä heille olisi sanottu. Louna Onerva syntyi huhtikuussa 2011.

Lapsi oli Amulle toiveiden täyttymys. "Siitä lähtien olen ollut tosi onnellinen", hän sanoo.

Amun mielestä on pöyristyttävää, että lääkäri kyseenalaisti hänen kykynsä tehdä päätöksiä lapsenhankinnasta. "Vammaisella on oikeus perhe-elämään siinä missä muillakin."

Sama lääkäri oli pahoittanut Amun mielen jo aiemmin neuvolassa. Hän oli kauhistunut raskaudesta ja yrittänyt painostaa Amua sikiöseulontoihin. Amu kävi ultraäänitutkimuksissa mutta ei halunnut lapsivesipunktioon, koska heidän suvussaan ei ole periytyviä sairauksia, eikä hän 30-vuotiaana ollut edes vanha ensisynnyttäjäksi.

"Yritin selittää, että cp-vammani ei ole perinnöllinen, eikä minua sitä paitsi ollenkaan haittaisi, vaikka lapsi olisikin vammainen."

Monia muita vammaisuus haittaa. Uudellamaalla 90 prosenttia äideistä päätyy aborttiin, jos lapsella epäillään Downin syndroomaa. Amun mielestä se on kyseenalaista.

Amun mielestä vammaisten järjestelmällinen abortoiminen sopii huonosti ajatukseen yhdenvertaisuudesta. Tyttösikiöiden abortoimista kauhistellaan länsimaissa, mutta tätä ei.

Amu Urhonen on tullut aamujunalla Tampereelta Helsinkiin valtakunnallisen vammaisneuvoston kokoukseen. Kokouksia Urhosen elämässä on riittänyt siitä lähtien, kun hän lukioikäisenä tutustui vammaisten oikeuksia ajavaan Kynnys ry:hyn. Myöhemmin hän liittyi vihreisiin ja lähti politiikkaan. Nyt hän on Kynnyksen puheenjohtaja ja Tampereen kaupunginvaltuuston varajäsen.

Tampereen kaupunki laatii uutta strategiaa, ja Amun tavoitteena on saada paperiin kirjauksia vammaisille tärkeistä asioista. Kuten siitä, että kehitysvammaisille pitäisi löytää asuntoja. Kaupungissa on kymmeniä kehitysvammaisia, jotka asuvat iäkkäiden vanhempiensa luona.

Pian Amu saa vammaisten asioiden hoitamisesta myös palkkaa. Hän aloittaa huhtikuussa Tampereen vammaisasiamiehen sijaisena.

Työpäivien jälkeen kotona odottaa pian kaksivuotias Louna, jonka kanssa Jare on ollut viime syksystä hoitovapaalla.

Pikkuvauvana Louna ei koskaan makoillut lattialla, koska sieltä äiti ei olisi omin avuin saanut häntä syliinsä pyörätuoliin. Kotioloissa Amu kuljetti vauvaa pyörätuolissa niin, että vauva pötkötteli hänen jalkojensa päällä. Siinä asennossa Louna rauhoittuu vieläkin.

Amu ei ole koskaan ollut lapsensa kanssa kahdestaan ulkona. Kun äiti ja tytär lähtevät ulkoilemaan, mukana täytyy talvikelillä olla kaksi avustajaa: toinen työntämässä rattaita, toinen pyörätuolia.

Lounan mielipuuhaa on juosta nukenrattaiden kanssa ympyrää vanhaan kenkätehtaaseen rakennetun kotitalonsa käytävillä. Siellä äitikin on usein hänen mukanaan.

Lounan ikäisenä Amu itse liikkui etupäässä konttaamalla. Koululaisenakin hän olisi mieluummin kontannut kuin käyttänyt kyynärsauvoja.

Ala-asteella Amun kouluna oli kolmikerroksinen rakennus, jossa ei ollut hissiä. Siellä hän raahusti sauvojensa kanssa kerroksesta toiseen, lähti tunneilta kesken, jotta ehtisi seuraavalle. Vaikeinta oli päästä englannintunneille kolmanteen kerrokseen.

Kyynärsauvojen käyttö sai Amun niskan jumiin. Päähän koski jatkuvasti. Ja kaatuminen, sitä Amu pelkäsi hirveästi.

Seitsemännellä luokalla Amu sai vihdoin lääkäreiltä luvan jättää kyynärsauvat ja siirtyä pyörätuoliin. Jo pitkään oli ollut selvää, ettei Amu koskaan pystyisi kävelemään.

Amu tunsi itsensä vapaammaksi kuin kertaakaan aiemmin. Oli vuosi 1993, ja Amu pystyi ensimmäistä kertaa kulkemaan luokasta toiseen samaa tahtia muiden kanssa.

Kun Amu pääsi pyörätuoliin, hän ei tarvinnut enää avustajaa kantamaan reppuaan. Yläaste oli valittu sillä perusteella, että luokat olivat yhdessä tasossa. Koulu sijaitsi kaukana entisestä. Se ei Amua haitannut, sillä vanhassa koulussa hänellä ei ollut yhtään ystävää. Oppilaat olivat vuosia kiusanneet häntä.

Kiusaaminen ei ollut haukkumanimien huutelemista tai kyynärsauvoilla kulkevan tytön tönimistä. Se oli joukosta eristämistä. Sitä, ettei kukaan halunnut olla Amun kaveri.

"Olen aina ollut sosiaalinen, ja sen takia koulukiusaaminen oli tosi rankkaa", Amu sanoo.

Vaikka elämä oli yläasteella pyörätuolin ansiosta aiempaa vapaampaa, kiusaamisesta Amu ei päässyt vieläkään. Uudet kiusaajat, aiempaa pahemmat, eristivät Amun jälleen.

Koulussa oli yksi poika, joka piti Amusta. Toisinaan Amu kävi hänen kotonaan, mutta siitä piti olla koulussa visusti hiljaa. Jos Amu jutteli pojan kanssa koulun käytävällä ja kiusaajat lähestyivät, pojan piti kääntää äkkiä selkänsä. Muuten häntäkin olisi alettu kiusata.

Opettajat yrittivät tehdä kiusaamisesta lopun. He keksivät järjestelmän, jossa muiden oppilaiden piti vuorollaan viettää välituntinsa Amun seurassa. Amusta järjestelmä oli väkinäinen ja nöyryyttävä.

Yhdeksännellä luokalla elämä alkoi helpottua. Amu löysi ystäviä ja kävi heidän kanssaan kaupungilla. Käytiin teatterissa tai kuunneltiin Don Huonoja. Tuli ihastumisiakin. Amu toivoi itselleen vaaleaa miestä, taiteilijaa.

Sellaisen hän tapasi 23-vuotiaana. Amu osallistui Helsingissä isoon konferenssiin ja tutustui mieheen, jonka kanssa viihtyi. Kaksipäiväisen konferenssin jälkeen mies lähti Amun mukana Tampereelle. Amun kotona he suutelivat ensimmäisen kerran. Se oli Amun ensisuudelma ja tuntui satumaisen ihanalta.

Suhde unelmien mieheen kesti vain muutaman kuukauden, mutta merkitsi Amulle paljon.

"Kaiken koulukiusaamisen jälkeen tuntui hienolta, että joku oli minusta kiinnostunut."

Kun Amu oli 28-vuotias, hän huomasi nettideittipalstalla kiinnostavan ilmoituksen. Kuvan mies näytti söpöltä, mutta ennen kaikkea Amu halusi kuulla, mitä arkkitehtiopiskelija ajatteli esteettömästä rakentamisesta.

Amu kirjoitti miehelle, että olisi mukavaa tutustua. Mies vastasi, että mehän tunnemme jo.

Mies muisti Amun vuoden 2004 eurovaalien vaalivalvojaisista. Silloin Ravintola Kaisaniemessä hän oli auttanut Amua etsimään pyörätuoliluiskaa. Kohtaaminen ei ollut jäänyt Amulle mieleen, mutta uusi tapaaminen jäi.

Amu ja Jare vihittiin vuonna 2010.

Jarekin on vaaleahiuksinen. Mutta taiteilija hän ei ole.

"Arkkitehdit eivät minun mielestäni ole taiteilijoita", Amu sanoo ja nauraa.

Siitä huolimatta Jare on hänelle juuri oikeanlainen mies. "Jare ei ole aiemmin ollut missään tekemisissä vammaisten kanssa. Silti hän tajuaa kaiken aivan mystisellä tavalla oikein."

Tajuaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei Jare kohtele vaimoaan avun tarvitsijana vaan tasavertaisena. Hän uskaltaa pyytää, että Amu tekee osansa.

Kotityöt Amu ja Jare ovat jakaneet niin, että Amu hoitaa tiskit ja pyykit. Pyykit pesee Amun puolesta hänen henkilökohtainen avustajansa, johon vaikeavammaisilla on oikeus. Amulla on avustaja käytössään 30 tuntia viikossa. Amulle on tärkeää, että Jare muistuttaa pyykinpesusta nimenomaan häntä eikä suoraan avustajaa.

Tiskaaminen on Amulle helppoa, koska keittiökalusteet on asennettu matalalle. Niin matalalle, ettei Jaren selkä edes kestäisi sellaisessa kyyryssä tiskaamista.

"Pesisitkö astiat", Jarella on tapana pyytää.

Sellaista miestä Amu rakastaa.