Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Opettaja työnsi kouluampujan ulos luokasta – Mikä saa ihmisen asettumaan vaaraan muiden puolesta?

Opettaja Tommi Kuusisto tönäisi ampujan pois luokkansa ovelta. Karri Ollila pelasti miehen palavasta autosta. Mikä saa jotkut meistä asettumaan hengenvaaraan jopa täysin tuntemattoman puolesta?

Juha Riihimäki

Vieras mies seisoi luokan ovella hirvikivääri kädessään. Hän käski opettaja Tommi Kuusistoa väistymään. Samalla mies tähtäsi Kuusistoa vatsaan.

Oli vuosi 2012, ja päivä oli alkanut kuten mikä tahansa maaliskuinen perjantai. Kuusisto oli tullut Orivedellä sijaitsevaan kouluun aamukahdeksalta ja piti nyt toista matematiikan tuntiaan yhdeksäsluokkalaisille.

Silloin ovelta kuului koputus. Kuusisto keskeytti yhtälöparien opetuksen ja meni avaamaan.

Parikymppinen tunkeilija halusi sisään, mutta Kuusisto ei väistynyt. Mies painoi liipasinta. Ase ei lauennut, vaan sen sivusta putosi jotakin kovaa lattialle. Kuusisto ymmärsi, että se oli patruuna, jossa oli hänelle tarkoitettu luoti.

Kuusisto työnsi miehen nopeasti ulos ja lukitsi oven. Oppilaat hän komensi ovenpuoleisen kiviseinän viereen. Kulma suojaisi heitä, jos mies yrittäisi ampua sisään.

”Muistan ajatelleeni vain, että nyt pitää pysyä rauhallisena ja toimia”, Kuusisto sanoo nyt.

Miksi ihminen vaarantaa henkensä muiden puolesta? Mikä saa siviilin ryntäämään vaistomaisesti palavaan taloon jääneen tai jäihin vajonneen perään?

Syynä on empatia, kertoo psykologian tohtori Christian Hakulinen Helsingin yliopistosta.

”Empatia on kykyä jakaa tunteita toisten kanssa ja ymmärtää, mitä toinen tuntee. Sen avulla ihminen saa kiinni toisen hädästä.”

Me kaikki olemme lähtökohtaisesti empaattisia, mutta emme yhtä voimakkaasti. Yksilöiden välisiin eroihin vaikuttavat perinnölliset seikat, ympäristötekijät ja persoonallisuus.

Erojen taustalla voi Hakulisen mukaan olla myös kehityshistoriamme.

”Joissakin ympäristöissä vähemmän empaattiset ovat saattaneet selviytyä ja lisääntyä paremmin kuin empaattisemmat. Lähtökohtaisesti luonnonvalinta kuitenkin suosii empatiaa.”

Altruistinen käytös eli halu auttaa ilman omaa hyötyä on Hakulisen mukaan lajityypillistä niin ihmiselle kuin eläimille. Herkuin houkuteltu rotta paastoaa ennemmin kuin antaa sähköiskun toiselle rotalle, elefantit auttavat toisiaan ja delfiinit pelastavat lajitovereita verkoista.

”Empatia on kehittynyt palvelemaan lajien selviytymistä. Se on liimaa, joka pitää yksilöiden välistä yhteistyötä ja sosiaalista käytöstä yllä.”

Empatian on havaittu kehittyvän koko lapsuuden ajan, Hakulinen sanoo. Varhaislapsuuden kokemuksilla on kuitenkin erityinen merkitys.

”Vanhemmat voivat kannustaa lapsiaan ilmaisemaan tunteitaan ja olla vastaanottavaisia, kun lapsi niin tekee. Lasta voi opettaa ymmärtämään muiden tunteita, jos tämä on loukannut toista lasta.”

Hädän näkeminen herättää normaalisti ihmisessä pakottavan halun auttaa. Usein se tapahtuu ennen tietoista ajattelua.

”Ihmisessä aktivoituu nopea päätöksentekomekanismi, jota kutsutaan psykologiassa nimellä ’systeemi 1’. Silloin toiminta on vaistomaista, emootioiden ja intuition ohjaamaa.”

Systeemi 1 edustaa automaattista ajattelua ja systeemi 2 taas hidasta, tietoista ajattelua. Jälkimmäistä käytämme esimerkiksi silloin, kun keskitymme opiskeluun tai analysoimme jotakin. Tiukan paikan tullen systeemi 2 ei pitäisi meitä hengissä.

Kun ihminen prosessoi nopeasti, tekojen sanotaan tulevan selkärangasta. Muistot toiminnasta ovat usein epäselviä.

Kuusistokaan ei pysty palauttamaan mieleensä kaikkia kohtalokkaan päivän yksityiskohtia. Myöhemmin oppilaat kertoivat, että Kuusisto oli tarttunut miestä vaatteista. Omat tarkat muistikuvat alkavat oven lukitsemisesta.

Ensimmäinen laukaus tuli oven läpi. Mies oli saanut kiväärinsä ladattua ja ampui käytävästä kohti luokkaa. Kuusiston piti siirtää oppilaat suojaan ja soittaa hälytyskeskukseen. Hän päätteli, että voisi auttaa parhaiten vain pysymällä itse rauhallisena.

Samalla mielessä kasvoi pelko.

”Joku huusi, että nyt me kuolemme. Pakotin itseni keskittymään ja kuuntelemaan puhelimessa saadut ohjeet mahdollisimman tarkasti.”

Kuusisto katsoi ikkunasta ja mietti, että kaikki ympärillä on tuttua: koulu, luokka ja oppilaat. Se auttoi pysymään tyynenä. Keskusradiosta kuului vahtimestarin ohje pysyä luokissa. Käsky oli itsestään selvä, mutta loi turvallisuudentunnetta.

Viiden laukauksen jälkeen käytävässä hiljeni. Kun ovi lopulta aukesi, sisään tuli poliisi. Hän kertoi, että hyökkääjä oli otettu kiinni. Oriveden kouluammuskelussa ei kuollut tai haavoittunut kukaan.

Kun vaara oli ohi, Kuusistolle tuli epätodellinen tunne, aivan kuin hän olisi ollut jossakin aivan muualla.

Empatia ei selitä kaikkea. Riskejä toisten puolesta ottaneilla ihmisillä on jotakin muutakin yhteistä, sanoo Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Klaus Helkama.

”Heillä on vahva ja älyllisesti perusteltu ideologia, jonka mukaan kaikkia pitää auttaa. He kokevat suurta sosiaalista vastuuta toisista.”

Selvät ja hyvin sisäistetyt periaatteet saavat ihmisen auttamaan käytännössä automaattisesti. Periaatteiden muokkaamisessa kasvatuksella ja ympäristöllä on tärkeä rooli. Lisäksi tarvitaan sitä, mitä arkikielessä kutsutaan rohkeudeksi. Joillakin ihmisillä on toisia suurempi taipumus mennä paniikkiin.

Helkama puhuu myös pystyvyyden tunteesta. Sen merkitys korostuu äkillisessä tilanteessa.

”Se tarkoittaa, että ihminen osaa pitää pään kylmänä, tietää, mitä pitää tehdä ja osaa tehdä sen. Tämä on opittua. Auttamisen jälkeen tunne pystyvyydestä kasvaa.”

Luokassa Kuusiston mieleen palasi armeijan harjoitus, jossa piti pelastaa kuvitteellisen onnettomuuden uhreja. Hän uskoo, että se saattoi auttaa häntä kestämään sykkeen nousun ja toimimaan rauhallisesti.

Tutkitusti myös esimerkiksi ensiapukurssin käynyt ihminen ei ahdistu kiperissä paikoissa niin helposti kuin se, joka ei ole suorittanut kurssia. Harjoituksia toistamalla on todennäköisempää, että osaa tehdä oikeat asiat vaistonvaraisesti, ajattelematta.

Markus Jokela / HS
Karri Ollila kuuli vasta vuoden kuluttua, miten hänen pelastamalleen miehelle lopulta kävi.
Karri Ollila kuuli vasta vuoden kuluttua, miten hänen pelastamalleen miehelle lopulta kävi.

”Täällä palaa auto, jossa on mies sisällä”, Karri Ollila kertoi puhelimeen.

Oli kesäinen aamuyö vuonna 2014. Ollila oli ajanut kotiaan kohti ja nähnyt romuttuneen auton sillantolpassa. Törmäys näytti vanhalta jutulta, mutta kohdalle päästyään Ollila huomasi auton savuavan.

Kuljettajan paikalla retkotti tajuton mies. Toisen jalan luut törröttivät polven kohdalta farkunlahkeen läpi.

”Soitin hätäkeskukseen ja käskin tulla pian johtoauton ja sammuttimen kanssa.”

Sitten lämmityskanavista nouseva savu vaihtoi väriä. Ollila tiesi, mitä olisi edessä.

”Savu muuttuu keltaiseksi juuri ennen leimahtamista. Jos miehen halusi pelastaa, se oli tehtävä heti. Kun aloin painaa ikkunakehikkoa sisään, ensimmäiset liekit löivät jo konepellin alta.”

Ollilla nousi ikkunan alareunan päälle seisomaan, jotta saisi vedettyä miehen suorana ulos. Kun he ehtivät pientareelle, liekit täyttivät matkustamon.

”Vedin miehen noin kymmenen metrin päähän. Samassa bensatankki räjähti ja liekit nousivat päällä kulkevan sillan yli.”

Paikalle saapumisesta räjähdykseen oli kulunut vain pari minuuttia.

Kolari ei ollut ensimmäinen, jossa Ollila on auttanut. Hän sanoo osaavansa toimia tiukassa paikassa rauhallisesti ilman pelon tunnetta.

Kotona hän mietti, selvisikö uhri hengissä. Vastauksen saaminen kesti melkein vuoden. Kun Ollilalle myönnetystä hengenpelastusmitalista oli uutinen lehdessä viime kesänä, uhri soitti hänelle.

”Se oli minulle ihan täysi yllätys ja mukavinta koko jutussa. Mies kiitti ja kertoi olevansa taas työelämässä.”

Siihen saakka Ollila ei ollut tiennyt, kenet veti autosta. Uhrikaan ei tiennyt auttajansa nimeä. Ilman julkista tunnustusta kumpikaan ei ehkä koskaan olisi saanut kuulla toisesta.

Ollila arvostaa saamaansa mitalia, mutta pitää toimintaansa luonnollisena.

”Olen kasvanut maaseudulla, jossa kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat läheisiä. Toisten auttaminen oli arkipäivää. Pidän sitä edelleen itsestään selvänä.”

Miksi kuitenkin monet ajattelevat maailman kylmenevän? Se sävy tulee keskusteluihin, kun uutisessa kerrotaan sairauskohtauksen saaneesta, jota kukaan ei mennyt auttamaan. Onko empaattisuus vähenemässä?

Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Juha Räikän mukaan sellaisesta ei ole näyttöä. Mielikuva kylmyydestä voi olla seurausta yhteiskunnan organisoitumisesta.

”Yksilön rohkeutta ja moraalista loistoa vaativat teot on nyky-yhteiskunnassa järjestetty toisin. Poliisi ja pelastuslaitos hoitavat aktiivisen tekemisen, ja meidän vastuullemme jää se, ettemme tee mitään ääliömäistä.”

Osa ihmisistä pystyy Räikän mukaan kulkemaan läpi elämänsä kohtaamatta tilannetta, jossa rohkeus todella paljastuisi. Siksi moni ei tiedä omaa valmiuttaan.

”Meidän ei tarvitse sitoa kenenkään haavoja kadulla niin kuin sata vuotta sitten. Jos joutuisimme sellaiseen tilanteeseen, niin todennäköisesti kuitenkin sitoisimme.”

Räikkä pitää hengenpelastustarinoita tärkeinä. Ne kertovat tehokkaasti siitä, mitä yhteisössämme arvostetaan.

”Maailma on täynnä asioita, joiden edessä ihmiset tuntevat voimattomuutta. Mutta niin kauan kuin yksilö on olemassa, voimme uskoa moraaliseen kasvuun ja muutoksen mahdollisuuteen.”

Ihminen on aina osoittanut luonnostaan empatiaa läheisimpiään, kuten perhettä kohtaan.

Nyt monet tutkijat uskovat piirin laajentuneen. Toisella puolella maapalloa koettu hätä on kuvina ja tarinoina edessämme muutamassa minuutissa.

Myös fiktiiviset tarinat kehittävät myötäelämisen kykyä. Harvardin yliopiston psykologian professori Steven Pinker on tutkinut ihmiskunnan muutosta humaanimpaan suuntaan. Hänen mukaansa yksi syy on kaunokirjallisuuden lukemisen kautta kasvanut eri elämänkohtaloiden ymmärtäminen.

Helkama on samaa mieltä. Hän muistuttaa kuitenkin, ettei kehitys ole tasaista.

”Hyvinä aikoina luontainen empatiamme pääsee esiin, mutta huonoina aikoina moraalimme kääntyy sisäänpäin. Toisten ihmisten luokitteleminen ulkoryhmän jäseniksi muuttuu helposti kiristyvän talouden tai muuten uhkaavaksi koetun tilanteen myötä. Tämä on nähty Suomessakin viimeisen puolen vuoden aikana.”

Rohkeat teot toivat Tommi Kuusistolle ja Karri Ollilalle hengenpelastusmitalit. Ne myöntää tasavallan presidentti, ja saajia on vuosittain alle kymmenen. Tärkeä peruste on se, että mitalin saaja on pannut oman henkensä alttiiksi.

Kuusisto ymmärsi vasta myöhemmin, mikä auttoi häntä käyttäytymään rauhallisesti.

”Minulla oli vastuu luokasta, ja se antoi voimaa toimia. Kaikki meni onneksi parhaalla mahdollisella tavalla ja hyvää tuuriakin oli matkassa.”

Tuuria oli myös Ollilalla. Tuona merkittävänä yönä hän heräsi tunteeseen, että yrityksen toimiston ikkuna oli jäänyt auki. Se oli käytävä tarkastamassa. Ikkuna oli kyllä kiinni, mutta kotimatkalla odotti savuava auto.

”Se tuntui kuin johdatukselta. Sanoin vaimolle palattuani, ettei reissu tainnutkaan olla ihan turha.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!