Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Sinkku ryhtyi teinien sijaisäidiksi: ”Jotkut nuoret eivät ole koskaan nähneet tyynyliinaa”

Stiina Hänninen halusi aina lapsia, mutta sopivaa miestä ei tullut kohdalle. Hän päätti ryhtyä teinien sijaisäidiksi.

Elämä
 
Sijaisäiti Stiina Hänninen: Sijaishuollossa varttuvia nuoria leimataan liikaa
Sijaisäiti Stiina Hänninen: Sijaishuollossa varttuvia nuoria leimataan liikaa
Stiina Hänninen halusi omakotitalon, jotta voi täyttää sen sijaislapsilla. Toimittaja: Hanna Syrjälä, kuvaus: Liisa Takala, leikkaus: Kristiina Marttinen
Fakta

Stiina Hänninen

Kuka?

Stiina Hänninen, 51, on tamperelainen perhehoitaja eli sijaisäiti. Hänen luonaan asuu vaihteleva määrä teini-ikäisiä nuoria.

Mistä tunnetaan?

Urastaan tutkijana. Hänninen on terveystieteiden tohtori, jonka väitöskirjan aihe oli lihavuus ja laihduttaminen laihdutusmainonnassa ja vaikeasti lihavien ihmisten kokemana. Kirjoittanut myös sijaisvanhemmuudesta kirjan nimeltä Rakasta, kärsi ja uskalla (Kirjapaja 2016).

Mistä ei tunneta?

”Olen Kauhavan puukkojunkkareiden suora jälkeläinen.”

Unelma suurperheestä. Se Stiina Hännisellä oli aina.

Jo lapsena hän sommitteli mielessään kuvaa, jossa pöydän ääressä istuu kymmenen lasta. Pöydän päässä on Hänninen, joka tarjoilee lapsille keittoa höyryävästä kattilasta.

Myöhemmin Hänninen keksi nimiä tuleville lapsilleen: Otto Artturi, Linda Loviisa, Lotta Linnea.

Niille nimille ei tullut koskaan käyttöä.

 

Sukujuhlissa otettiin perhekuva. Siihen asettuivat Hänninen sekä hänen vanhempansa ja sisaruksensa lapsineen.

Hännisestä tuntui pahalta. Hän oli kuvan ainoa aikuinen, jolla ei ollut paria tai lapsia.

Hän ei ollut löytänyt sopivaa puolisoa. Ehdokkaita oli kyllä ollut – esimerkiksi se, jonka vuoksi hän matkusti Yhdysvaltoihin. Siellä mies kertoi, että heillä on Hännisen kanssa yhteistä, hänkin nimittäin etsii unelmiensa miestä.

Lapsettomuuden tuskasta ei ollut helppo puhua. Hänninen oppi, että jos heteropariskunta kärsii lapsettomuudesta, he saavat myötätuntoa. Jos taas sinkkunainen kärsii lapsettomuudesta, hän saa kuulla pikkutuhmia vanhapiikavitsejä.

Kun ikä läheni neljääkymppiä, Hänninen alkoi miettiä, unelmoiko hän enemmän ydinperheestä vai vanhemmuudesta.

”Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kun haaveilin jakavani keittoa lapsille, pöydän toisessa päässä ei ollut miestä.”

Hänninen harkitsi adoptiota, mutta se tuntui hintavalta vaihtoehdolta pätkätöitä tekevälle tutkijalle. Hedelmöityshoidotkaan eivät tuntuneet omalta: hänestä tulisi potilas, eikä hän ollut kuitenkaan sairas.

Onneksi oli vielä yksi keino.

 

Noin 15 vuotta sitten Hännistä jännitti: voisiko tämä onnistua? Voisiko hänestä tulla yksin elävänä naisena sijaisäiti eli huostaan otettujen lasten perhehoitaja?

Hänninen ymmärsi, että pienten lasten kanssa se olisi raskasta. Se olisi yhtä pukemista, syöttämistä ja niistämistä – ja hoitamassa olisivat vain hänen kaksi kättään.

Vähintään kuudesluokkalaiset olisivat kuitenkin eri asia. Heitä voi ohjata puheella, ja he osaavat itse peseytyä, pukeutua ja laittaa turvavyön kiinni.

Aluksi Hänninen toimi tukiperheenä kahdelle lapselle. He viettivät Hännisen luona yhden viikonlopun kuukaudesta ja lisäksi loma-aikoja.

Sen jälkeen Hänninen kävi sijaisvanhemmille annettavan koulutuksen ja sai ensimmäiset sijaislapsensa. Hän ei voi kertoa yksityiskohtia, sillä häntä sitoo vaitiolovelvollisuus. Hänellä on kuitenkin ollut yli kymmenen vuoden aikana lukuisia sijaislapsia: tälläkin hetkellä kunnon joukkio.

Pitkän kokemuksen perusteella Hänninen voi sanoa, että ensimmäisellä tapaamisella teinit eivät yleensä vaikuta kovin innostuneilta.

”Nuori katsoo vain lattiaan. Kun minä katson eri suuntaan, hän tarkkailee varovaisesti minua.”

Nuorella saattaa olla hapsottavat hiukset, Iron Maiden -paita, tympeä ilme ja ketjuja vyöllä. Silti Hänninen tunnistaa ensitapaamisella, että katse on samanlainen kuin vastasyntyneellä vauvalla.

”Se katse ihmettelee, että tuonko muka pitäisi pitää minusta huolta. Se liikuttaa joka kerta niin, että käsikarvat nousevat pystyyn.”

Liisa Takala

Hänninen on kirjoittanut sijaisvanhemmuuden kokemuksistaan kirjan nimeltä Rakasta, kärsi ja uskalla. Kirjassa on myös tutkimustietoa ja muiden sijaisvanhempien kokemuksia: Hänninen vetää Tampereella sijaisvanhempien vertaisryhmää.

Hänninen halusi kirjoittaa kirjan kannustaakseen muita sijaisvanhemmiksi. Silti kirja on kaunistelematon. Sellainen sen piti Hännisestä olla, koska joskus ihmisillä on turhan idealistisia käsityksiä sijaisvanhemmuudesta.

”Vasta sijaisvanhempana olen ymmärtänyt, miten huonosti osaa lapsista kohdellaan. Rikkinäinen lapsuus tuottaa rikkinäisiä nuoria.”

Kirjassa kerrotaan likaisista nuorista, jotka eivät ole koskaan nähneet tyynyliinaa tai muita vuodevaatteita. Heitä on saatettu polttaa tupakalla tai käyttää seksuaalisesti hyväksi. Heillä saattaa olla seitsemän senttiä liian lyhyet lahkeet ja hihat, koska pituutta on tullut nopeasti, mutta uusia vaatteita ei.

Heillä on myös kova huoli siitä, saavatko he ruokaa.

”He saattavat koko ajan varmistella, onko syötävää tarpeeksi. He syövät itsensä ähkyyn ja laskevat jogurttipurkkeja jääkaapista.”

Perheisiin ei sijoiteta nuoria, jotka ovat esimerkiksi päihdeongelmaisia. Kuitenkin sijoitettavat nuoret ovat kokeneet traumoja ja stressiä. Siksi he ovat ylivilkkaita, levottomia, muistamattomia, takertuvia ja vakavampaakin: he voivat olla masentuneita ja itsetuhoisia.

Sijaisvanhempi miettii, mihin huoneeseen laittaa unettoman lapsen nukkumaan, jotta hän ei valvomisellaan herätä muita. Hän hakee näpistelevän nuoren tavaratalon vartijoiden kopista. Hän siivoaa yökastelun jälkiä.

Lisäksi hän kuljettaa lasta hoidoissa, terapioissa sekä tutkimuksissa ja asioi koulussa, Kelassa sekä sosiaalitoimessa.

Yhtenä vuonna Hännisen luona oli paljon muuttoliikettä: lapsia tuli ja lähti. Hänninen asioi runsaan vuoden aikana 79 sosiaalityöntekijän kanssa.

Oma lukunsa on lasten biologisten vanhempien kanssa toimiminen.

”Biologisia vanhempia hävettää, että he eivät ole pystyneet olemaan hyviä vanhempia. Se voi purkautua sijaisvanhempien väheksymisenä.”

Vaikka sijaisvanhemmuudessa on omat hankaluutensa, Hännisen arki muodostuu samoista palasista kuin monen muunkin. On pyykinpesua, säännölliset ruoka-ajat ja kotityövuorot nuorille.

Uusiin tulokkaisiin Hänninen tutustuu katsomalla heidän kanssaan telkkaria. Frendejä katsellessa nuori tottuu Hännisen läheisyyteen, mutta myös juttelemaan aikuisen kanssa. Se on monelle nuorelle uutta.

Arjen kohokohtia ovat ne, kun tilataan pitsaa tai kebabia. Välillä kylään piipahtaa jo pois muuttaneita nuoria. Jotkut heistä ovat asuneet useita vuosia Hännisen luona.

Osa lapsista ystävystyy keskenään.

”Nuoret kyselevät, saavatko mennä toisen huoneeseen yökylään. Sitten viedään viereiseen huoneeseen vieraspatjaa lattialle.”

Kovin paljon riitoja heillä ei ole, eikä levotonta muutenkaan. Sääntöihin kuuluu, että viikolla pitää mennä ajoissa nukkumaan, menoistaan täytyy ilmoittaa ja kädet pestään ulkoa tullessa. Hännisen mukaan nuoret ovat säännöistä vain kiitollisia.

”Se, että joka päivä on samaan aikaan päivällinen ja iltapala, on turvallista. Nuorille on myös arvokasta, että he saavat olla samanlaisia kuin luokkakaverinsa. Hekin voivat sanoa koulussa, että ihan tyhmää, kun ei saa valvoa niin pitkään kuin haluaisi.”

Välillä teinit saattavat närppiä toisiaan: sanoa toisen ärsyttävän, koska tämä kuuntelee tyhmää musiikkia tai hengittää samaa ilmatilaa.

Silti teinit ovat Hännisen mielestä mahtavia.

”He ovat äärettömän fiksuja, ja heillä on oma, nokkela huumorinsa. Kerran sanoin teinille, että räppää valot päälle. Nuori alkoi kirjaimellisesti räpätä siitä, miten laittaa valot päälle, jou.”

Hänninen on saanut kuulla ihailua siitä, miten jaksaa luotsata perhettään yksin. Hänen mielestään tilanteessa on paljon hyviä puolia.

”Kun saan lapset illalla nukkumaan, aikani kuuluu yksin minulle. Lasten ei myöskään tarvitse seurata parisuhteen jännitteitä.”

Hänninen kokee elävänsä unelmaansa. Akateemisen uransa hän lopetti väitöskaronkkaan. Sen jälkeen sijaisperheen pyörittäminen on ollut hänen työnsä.

”Minulla on ison perheen kotiäidin ja suurkeittiöemännän sielu. Minun talvisotani oli 20 vuoden lapsettomuus, ei tämä nykyinen elämäntilanteeni.”

Suurimpia onnistumisia Hänniselle ovat hetket, jolloin hän huomaa nuoren edistyneen.

”Koulusta saatetaan kehua, että nuorella on nykyään läksyt tehtynä ja tavarat mukana.”

Silloin Hänninen ajattelee, että onko tämä todella mahdollista: hän pystyy kaikessa epätäydellisyydessäänkin tähän.

”Saatan huutaa nuorille, että meillä ei saa huutaa. Tai saatan unohtaa, että olen luvannut ruuaksi pitsaa ja keittelen jo makaroneja. Ja silti nuori oppii toivottamaan hyvää yötä tai pitämään haarukkaa oikein.”

Hänninen ei osaa sanoa, rakastaisiko lapsia eri tavalla, jos nämä olisivat hänen biologisia lapsiaan. Hän ei tiedä, millaista olisi rakastaa biologisena äitinä.

”Jos se rakkaus on sellaista, että haluaa lapselle parasta mahdollista ja on valmis tekemään kaiken sen eteen voimiaan säästämättä, sitten se on sama tunne kuin minulla nyt.”

Hänninen ei koskaan saanut synnyttää Otto Artturia, Linda Loviisaa tai Lotta Linneaa. Se jätti häneen lapsettomuuden kivun, joka ei ole vieläkään lähtenyt.

Kipu on kuitenkin vaimentunut, koska keittiönpöydän ääressä istuu niin monta lasta. Kun Hänninen nyt lähtee sukujuhliin, hän pakkaa koko katraansa tila-autoon. Hänen sukulaisensa ottavat uudet lapset luontevasti vastaan: kysyvät näiltä vain, että otatko limua vai mehua.

Arjessa Hänninen ei edes ehdi miettiä lapsettomuuden surua. Hän kuulustelee englanninläksyjä, laittaa ruokaa ja saa joskus osallistua kännykällä pelattavaan sananselityspeliin, jota nuoret pelaavat jatkuvasti.

Kai ne ovat juuri sellaisia asioita, joita suurperheen äidit tekevät.

Sijaisäiti Stiina Hänninen: Minulla on hyvin itsekkäät motiivit
Sijaisäiti Stiina Hänninen: Minulla on hyvin itsekkäät motiivit
Stiina Hänninen kuulee usein kuinka hyvä ja jalo hän on, koska haluaa toimia teini-ikäisten lasten sijaisäitinä. ”Se on puppua. Minulla on hyvin itsekkäät motiivit”, Hänninen sanoo HSTV:n Arka paikka –ohjelmassa.
Näistä en luovu

Kotiavain.

”Haluan aina päästä takaisin.”

Passi.

”Haluan aina varmistaa pääseväni pois.”

Huulirasva.

”Rasvaan korppukuivat huuleni häpeilemättä 100 gramman rasvatuubilla missä tahansa.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!