Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Enää neljännes suomalaisista hyväksyy lapsen ruumiillisen kurituksen – mutta se on edelleen liikaa

Luunapit, tukkapöllyt ja lyönnit kuuluvat yhä monen suomalaisen perheen arkeen, vaikka ruumiillinen kuritus kiellettiin vuonna 1984. Rakkaus kulkee joskus ankaruuden valepuvussa, kirjoittaa Janna Rantala kolumnissaan.

Elämä
 
Janna Rantala
Kirjoittaja on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja kolmen lapsen inhimillinen äiti.

Luunapit, tukkapöllyt ja lyönnit kuuluvat yhä monen suomalaisen perheen arkeen, vaikka ruumiillinen kuritus kiellettiin vuonna 1984. Ylen teettämän tutkimuksen mukaan seitsemän kymmenestä vanhemmasta ei hyväksy fyysistä ojentamista lainkaan. Hienoa!

Mutta kolme kymmenestä hyväksyy edelleen, joko satunnaisesti tai pysyvänä osana kasvatusta. Ja se on edelleen liikaa.

On tietysti eri asia hyväksyykö jonkin keinon vai käyttääkö sitä. Kenellä tahansa voi lipsahtaa, vaikka kuinka haluaa olla väkivallaton vanhempi. Syytkin me tunnemme: väsymys, oman lapsuuden vaikutus, lopullinen hermojen menetys.

Osa vanhemmista ajattelee väkivallan olevan ”viimeinen keino”, jos lapsi ei millään tottele. Tarkoitus voi olla hyväkin, mutta suotta ampua tykillä hyttystä.

Ruumiillinen kuritus, kasvatusväkivalta, fyysinen oikaisu – hankalalla lapsella on monta nimeä. Itse teoillekin annetaan söpöjä nimiä. Tukkapölly, sehän kuulostaa hiuspuuterilta!

Kyse on kuitenkin tarkoituksellisesti aiheutetusta kivusta. Sillä on tapana kouluttaa laboratoriorottaa, mutta yleensä toivomme lapsellemme parempia oloja.

Älkääkä jaksako vaahdota lässytyksestä. Lyönnin ja pää kallellaan lepertelyn väliin mahtuu monia keinoja. Perheen säännöistä, vanhempien periaatteista ja lapsen osallisuudesta keskusteleminen on paljon vaativampaa kuin kuritus.

Läimäyttää osaa lapsikin, mutta vastuunkantoa kehittävässä kasvatuksessa tarvitaan aikuisen vahvuuksia: omien rajojen pitämistä, kykyä rauhoittua ja kyseenalaistaa omaa ajattelua.

Mistä me rankaisemme ja miksi? Joskus siitä, että lapsi on huonolla tuulella. Kiukuttelee, kuten tapaamme sanoa.

En tiedä teistä, mutta omaan huonotuulisuuteeni ei auta lainkaan tukasta vetäminen. Olo helpottaa huomattavasti nopeammin myötämielisellä katseella, hetken murjottamisella ja jos oikein hyvin käy, tukan silityksellä. Kunhan tulee tunne siitä, että saan kuulua edes tähän porukkaan myös silloin, kun olen kaikkea muuta kuin reipasta ja kivaa seuraa.

Moni rankaisee lasta asioista, joiden opettelu hänellä on kesken. Pieni lapsi ei osaa vielä yleistää oppimaansa. Vanhemman toistamat ohjeet käsitetään vain juuri tässä ja nyt päteviksi. Vaikka lapsi on jo oppinut, ettei maitoa saa kaataa ruokapöydälle, komeilee eteisen lattialla mehulätäkkö.

Karjuminen ja näpy eivät edistä asiaa. Sen sijaan jäljet voi siivota yhdessä samalla kun opetetaan kiellon koskevan muidenkin nesteiden levittämistä mille tahansa vaakapinnalle.

Lapset tekevät tietysti tahallaankin väärin. Ottavat toisen tavaroita, uhmaavat piruuttaan, lyövät saadakseen tahtonsa perille. Niinhän me aikuisetkin. Omalla kohdallamme vain puhumme takavarikoinnista, jämäkkyydestä ja ruumiillisesta kurituksesta. Ei ne teot, vaan niiden tarkoitus!

Lapsen näkökulmasta eroa ei välttämättä ole. Tuhmakin lapsi tarvitsee aikuisen tukea, jotta erottaisi niin sanotun oikean ja väärän. Vahingonkorjaaminen on tärkeää, jotta lapsi pääsee kantamaan ikään sopivaa vastuuta tekemisistään, mutta se riittää. Aikuisen on kyettävä antamaan lapselle anteeksi, vaikka tämä olisi pettänyt haaveen kiltistä piltistä.

Rakkaus kulkee joskus ankaruuden valepuvussa. Luulemme, että lapsemme on osattava kaikki nyt heti tai hänen tulevaisuutensa on uhattuna. Pelästymme, emmekä ehdi huomata, ettei vahinko tällä kertaa ollutkaan lopullinen.

Me aikuiset olemme usein liian ankaria itsellemme. Meitäkin kiukuttaa, mekään emme osaa tai teemme tahallamme väärin. Kiihtyneenä mittakaavat muuttuvat, ylireagoinnin vaara kasvaa, eikä asiaa saada edes selvitettyä. Keskustella kannattaa vasta kun on itse rauhoittunut.

Valtaosa näpsyttäjävanhemmista kokee keinottomuutta. Mutta niin kokevat kaikki – myös perheen lapset. Turha siitä on ketään rangaista. Riittää kun korjaa vahingot ja miettii, miten ensi kerralla osaisi toisin.

Kirjoittaja on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja kolmen lapsen inhimillinen äiti.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!