Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Harva selviää vaikeuksistaan yksin – kaikista kovimmat uskaltavat pyytää apua

Harva säästyy elämässään koettelemuksilta ja vastoinkäymisiltä. Siksi suurin osa meistä tarvitsee tuekseen ainakin yhden ihmisen, joka kannattelee pahimmilla hetkillä, kirjoittaa Elina Tanskanen kolumnissaan.

Elämä
 
Elina Tanskanen
Kirjoittaja on toimittaja, seksuaaliterapeutti ja logoterapeutti.

En tiedä, miten maailmankuulun haavoittuvuudesta ja häpeästä kirjoittavan sosiaalityön professorin Bréne Brownin Rising Strong -kirjassa käyttämä termi badassery kannattaisi suomentaa. Kova luu tai kovis kun eivät oikein tee kunniaa Brownin ajatuksille. Hän nimittäin kuvailee, kuinka ihmiset, jotka uskaltavat olla luottavaisia ja avoimia kovista kokemuksistaan huolimatta, ovat hänestä kaikista todellisimpia badasseja.

Brownin termi on joka tapauksessa selkeästi sukua henkiselle uhmavoimalle, joka on tarkoituskeskeisen ajattelun lempikäsitteeni. Henkisen uhmavoiman aktivoituessa ihminen nousee vastustamaan ulkoisia olosuhteita tai sisäistä mielentilaansa, vaikka ne vaikuttaisivat kuinka kohtalonomaisilta tai ylitsepääsemättömiltä.

Uhmaamiseen tai kovisteluun viittaaminen on osuvaa, kun puhutaan niistä hetkistä ja vaiheista, joista juuri ja juuri selviää. Ihminen, joka kampeaa itsensä ylös viimeisillä voimillaan, pääsee takuuvarmasti kosketuksiin henkisen uhmavoimansa ja sisäisen badassinsa kanssa. Itsensä ylittäminen kun ei ole aina maratonin juoksemista, vaan se voi olla sitä, että joutuu pakottamaan itsensä ottamaan edes yhden ainoan askeleen.

Hyväksyminenkään ei tarkoita pelkkää hymyssä suin menneiden muistelemista vaan sitä, että uskaltaa näyttää olevansa hajalla.

Harva säästyy elämässään koettelemuksilta ja vastoinkäymisiltä, ja jokaisella meistä on oma murtumispisteemme. Sen vuoksi on tärkeää saada näyttöön perustuvaa tietoa niin traumatisoitumisesta, traumaterapiasta kuin resilienssistä eli ihmisen selviytymiskyvystä.

Missä määrin perimä vaikuttaa, entä ympäristö? Onko lääkkeistä hyötyä? Mikä auttaa, kun puhuminen ei tunnu auttavan? Miten tukea eri kehitysvaiheissa olevia ihmisiä: lapsia, nuoria, aikuisia? Miksi joku traumatisoituu ja toinen toipuu ulkoapäin katsottuna identtiseltä näyttävästä tapahtumasta? Miten ja milloin aloittaa ja lopettaa menneen tutkiminen?

Yksi asia on jo nyt varmaa: harva meistä selviää elämänsä pahimmista hetkistä itsekseen. Valtaosa tarvitsee tuekseen ainakin yhden ihmisen, joka herättelee selviämishalua, kannattelee, kun ei itse jaksa pysyä pystyssä ja yllyttää uskomaan siihen, että pimeintä on ennen aamunkoittoa.

Kuitenkin avun pyytäminen läheisiltä tai ammattilaisilta voi olla vaikeaa kulttuurissa, jossa ihannoidaan yksin selviämistä ja vaikeuksista vaikenemista. Sen vuoksi hienoin henkisen uhmavoimannäyttö onkin se, että ojentaa kätensä ja sanoo, ettei jaksa yksin.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!