Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Rikkinäiset vaatteet, avaimet hukassa ja kodinkoneet terassilla – Niistä Anne-Maarit Koivuniemi tiesi, että vanhemmilla ei ole kaikki hyvin

Anne-Maarit Koivuniemen molemmat vanhemmat sairastuivat Alzheimerin tautiin. Se on ollut tyttärelle huikea tilaisuus tutustua omiin vanhempiinsa.

Elämä
 
Alzheimeria sairastavien tytär: Vien yhä isäni kädestä pitäen rakkaaseen mökkirantaan
Alzheimeria sairastavien tytär: Vien yhä isäni kädestä pitäen rakkaaseen mökkirantaan
Sairaanhoitaja Anne-Maarit Koivuniemen isä ja äiti sairastuivat yhtä aikaa Alzheimerin tautiin. Koivurannan tärkein valokuva on otos mökkirannasta, jonne hän nykyään taluttaa käsi kädessä muistisairaan isänsä uimaan. Koivuniemi esittelee rakkaan kuvan HSTV:lle.
Anne-Maarit Koivuniemi

Kuka?

Anne-Maarit Koivuniemi, 51, työskentelee sairaanhoitajana Satakunnan keskussairaalassa sisätautipoliklinikalla. Työskennellyt myös geriatrian poliklinikalla ja tutkimusosastolla. Opiskelee geronomiksi. Asuu Ulvilassa kahden kissansa kanssa, yksi aikuinen poika.

Mistä tunnetaan?

Kirjoittanut kirjan Muista minut – Vanhempieni Alzheimer, jossa kertoo vanhempiensa sairastumisesta. Blogi osoitteessa www.takapaivystaja.com.

Mistä ei tunneta?

”Ystävääni lainaten: Olen hyvä soppailemaan ja suppailemaan. Tämän ystävän kanssa olemme Espanjan-reissuilla shoppailleet innolla monet kerrat. Suppailua olen nyt harrastanut kaksi kesää.”

Aina kun isän tapasi, hänellä oli sama ruudullinen kauluspaita. Se oli jo rikki, rispaantunut kyynärpäistä. Varmaan hänen lempipaitansa, Anne-Maarit Koivuniemi arveli.

Äiti oli aina ollut ulkonäöstään tarkka. Nyt hänkin saattoi olla epäsiisti ja hapsottava. Ja kun tarkemmin katsoi – oliko hänelläkin aina tavatessa samat vaatteet?

Outoja asioita tapahtui. Isä soitteli aikuisille lapsilleen monta kertaa päivässä, koska avaimet olivat hukassa. Molemmat vanhemmat laihtuivat. Kummallista oli sekin, että he eivät enää kutsuneet lapsiaan jouluksi kotiin. Halusivatko he todella olla vain kahdestaan?

Vanhemmat ostelivat kotiinsa tavaraa, jota eivät selvästi tarvinneet. Ilmapatjoja, leipäkoneen, kasapäin hehkulamppuja sekä sulakkeita. Hylättyjä kodinkoneita lojui terassillakin.

Koivuniemi puhui kolmen sisaruksensa kanssa, että vanhemmat ovat muuttuneet. Hän arveli aluksi, että muutokset johtuvat vain vanhenemisesta.

Mutta ei se ollut niin. Molemmat olivat sairastuneet Alzheimerin tautiin, alle 70-vuotiaina.

 

Anne-Maarit Koivuniemen vanhemmat saivat diagnoosit vuonna 2010. Sen jälkeen hänen isänsä on yrittänyt lähteä kansakouluun oppitunnille, aina paljon kokannut äiti on unohtanut ruuanlaiton taidon ja vanhemmat ovat karanneet taksilla seniorikodista omaan kotiinsa.

Isä ei muista, miten kuoria perunat. Hän kyselee sukkia, jotka ovat hänen jalassaan. Ennen hän teki puutöissä tuoleja ja pöytiä, mutta sairastuttuaan osasi vain sahata katajasta pieniä nappuloita.

Kun diagnoosit aikoinaan selvisivät, Koivuniemi oli surullinen. Hän tiesi vanhuksia hoitaneena sairaanhoitajana, miten muistisairaus rapistuttaa ihmistä.

Sekin suretti, että hänen elämästään oli kaksi tukipylvästä kaatumassa.

”Aiemmin jos minulla oli murheita, soitin aina ensimmäiseksi äidille, ja hän jaksoi kuunnella tuntikausia. Isä taas auttoi auto- ja veroasioissani.”

Tuolloin kuusi vuotta sitten Koivuniemi ei kuitenkaan tiennyt, että muistisairaudesta voi seurata myös hyviä asioita elämään. Niitä esiin tuodakseen hän on kirjoittanut vanhempiensa muistisairaudesta Muista minut -nimisen kirjan.

Milloin lähdetään kotiin? Kuka tuo nainen on? Missä ajokorttini on?

Sellaisiin kysymyksiin Koivuniemi sai vastata lukemattomat kerrat, kun hän toimi vanhempiensa omaishoitajana puoli vuotta.

Sinä olet kotona. Hän on vaimosi. Sinulla ei ole enää ajolupaa.

”Tunsin oloni välillä epätodelliseksi. Vanhempieni puheet olivat toisinaan niin kummallisia, että kuvittelin heidän pelleilevän.”

Koivuniemi jäi omaishoitajaksi varsin pian vanhempiensa diagnoosin jälkeen. Hänelle se oli mahdollista: teini-ikäinen poika pärjäsi jo omillaan, ja Koivuniemi sai töistä vapaata. Omaishoitajuuden hän rahoitti omaishoidon tuella sekä isänsä maksamalla palkalla, jolla hän sai maksettua laina- ja asumismenonsa.

Koivuniemi muutti vanhaan huoneeseensa lapsuudenkotiinsa. Hän vei vanhempiaan kävelyille, teki ruokaa ja katseli näiden kanssa albumeista vanhoja valokuvia. Kuvista yritettiin muistella, keitä niissä esiintyy.

Joka päivä juotiin päiväkahvit ja niiden kanssa syötiin vaikka kermaleivokset. Illalla Koivuniemi saattoi paistaa letut, koska ne ovat hänen vanhempiensa herkkua.

Usein käytiin vanhempien rakkaalla kesämökillä, jossa kolmikko saunoi yhdessä. Välillä he kipaisivat rantaan ja pulahtivat laiturilta uimaan.

Tärkeintä oli se, että tuli juteltua.

Vanhemmat eivät välttämättä muistaneet, mitä olivat tehneet viisi minuuttia sitten. Sen sijaan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvät tarinat olivat tuoreina mielessä.

Koivuniemi kuunteli mielissään.

”Aiemmin äiti ei oikein kertonut itsestään. Nyt sain tietää, millaista oli kasvaa suuressa perheessä, jossa oli puutetta monesta.”

Koivuniemi tunsi, että vasta nyt hän oikeasti tutustui vanhempiinsa.

”Äiti oli aikoinaan kotiäiti ja perhepäivähoitaja, isä oli kunnassa teknisen puolen johtajana. Isä oli kiireinen: hänellä oli työn lisäksi harrastuksensa ja kokouksensa. En oikein tuntenut häntä.”

Koivuniemi muistaa isänsä olleen aiemmin tiukka, ja kotona oli kova kuri. Myöhästellä ei saanut, ja rahan kanssa piti olla hyvin tarkka.

Tuosta ankaruudesta ei ole nykyään jälkeäkään. Isään on tullut uudenlaista lempeyttä.

”Isä hymyilee aiempaa enemmän ja tykkää halailla sekä suukottaa poskille.”

Kun Koivuniemen puolen vuoden omaishoitajuus oli ohi, vanhemmille piti löytää paikka. Aluksi he asuivat seniorikodissa, mutta etenkin isä karkaili sieltä.

Nyt he asuvat vanhusten palvelutalossa pienessä kaksiossa. Asuminen on tehostettua palveluasumista. Hoitajat ovat lähellä ja ovet lukossa.

Joka viikonloppu Koivuniemi ajaa 70 kilometrin matkan vanhempiensa luo ja vie näitä heidän vanhaan kotiinsa tai kesämökille. Välillä hän miettii, että tänä viikonloppuna en mene vaan teen jotain muuta.

”Mutta sitten minun tuleekin kova ikävä heitä.”

Joka sunnuntai Koivuniemi vie vanhempansa ABC-huoltamolle syömään seisovasta pöydästä. Äiti seuraa varovaisesti tytärtään ruokajonossa. Isä saattaa joskus kommentoida kovaan ääneen muiden ulkomuotoon liittyviä asioita. Sanoa vaikkapa tuntemattoman pitkästä hameesta, että onpa siinä liehuke.

Koivuniemi ei sellaisesta nolostu.

”On tärkeää ymmärtää, ettei muistisairas tahallaan tai ilkeyttään mitään tee.”

Koivuniemen mielestä vanhemmille on etua siitä, että heillä molemmilla on muistisairaus.

”He eivät hermostu toisiinsa, vaikka juttelevat koko ajan samoja juttuja. Sen sijaan meille lapsille tämä on raskaampaa, koska meidän pitää huolehtia kaikesta.”

Koivuniemi sanoo vanhempien sairastumisen jälkeen lähentyneensä myös sisaruksiinsa.

”Olemme joutuneet tekemään isoja päätöksiä vanhempien puolesta. Siinä on tullut puhuttua elämän nurjista puolista.”

Sami Kilpiö
”On tärkeää ymmärtää, ettei muistisairas tahallaan tai ilkeyttään mitään tee”, Anne-Maarit Koivuniemi sanoo.
”On tärkeää ymmärtää, ettei muistisairas tahallaan tai ilkeyttään mitään tee”, Anne-Maarit Koivuniemi sanoo.

Kunhan vain muisti pysyy, kaikki on hyvin!

Niin moni vanhus sanoo, tietää Koivuniemi. Muistisairautta pelätään melkeinpä enemmän kuin kuolemaa.

Koivuniemi haluaa liennyttää tällaisia pelkoja.

”Elämä jatkuu muistisairaanakin, ja siitä voi myös nauttia.”

Koivuniemi näkee vanhemmistaan, että näillä on iloja elämässä.

”Vanhassa kodissa ja mökillä he ovat niin levollisia. Äiti kuljettelee tavaroita eri paikkoihin ja kokee, että on omassa valtakunnassaan. Isä ei jaksa puuhailla, mutta tykkää seurata muiden toimia.”

Koivuniemen mielestä muistisairaus ei ole läheisellekään maailmanloppu. Se voi olla mahdollisuus korjata etäisiksi jääneet välit.

”Minullakaan ei ollut todella lämmin tai hyvä suhde vanhempiin. Tässä se on rakennettu.”

Koivuniemi uskoo, että vanhemmista on helpompi luopua, jos edes lopuksi on oltu läheisiä.

”Jos on riitoja tai on vain tehty väkinäisiä vierailuja silloin tällöin, lopullinen ero voi olla aika vaikea. Sitten prosessoidaan vuosia, millainen suhde minulla oli vanhempiini. Ennemmin kannattaisi selvittää asiat silloin, kun he ovat elossa.”

Koivuniemi ei voi väittää, että hänen ja vanhempien Alzheimer-matka olisi ollut pelkkää idylliä. Vaikeita hetkiä oli etenkin Koivuniemen omaishoitajuuden aikana, jolloin isä saattoi olla jopa aggressiivinen. Jos hän ei esimerkiksi löytänyt auton avaimiaan, hän saattoi heristellä nyrkkiä ja syytellä lapsiaan vehkeilystä.

Omaisille raskasta on myös se, kun hoidettavan fysiikka pettää. Koivuniemi ei tosin hoitajana säikähdä vaipanvaihtoakaan.

Koivuniemen isä on huonommassa kunnossa kuin äiti. Mökillä Koivuniemen pitää taluttaa isänsä saunasta järveen.

Isä ei ui, koska ei enää osaa. Silti hän haluaa aina käydä kaksi kertaa kastautumassa.

Isältä on alkanut kadota sanat kokonaan. Hän kuitenkin tunnistaa vaimonsa ja tyttärensä, lähes aina.

Huumorintaju hänellä on edelleen tallella.

”Hän sanoo jotain hauskaa ja oikein odottaa, että minä alan nauraa.”

Hiljan näin tapahtui, kun Koivuniemen äiti selitti jotain asiaa. Isän mielestä se oli tyhjänpäiväistä, minkä vuoksi hän heitti vanhan letkautuksensa puheen sekaan: ”Hän puhuu mitä hän puhuu.”

Välillä Koivuniemi miettii, miten hän kestää sen, kun vanhempia ei enää ole.

”Jokainen tapaaminen on hyvästelyä. Mutta puhumattomia asioita ei ole: kaikki on anteeksi annettu ja saatu, puolin ja toisin.”

Koivuniemen äidillä on yksi tarina, jota hän kertoo kerta toisensa perään.

Siinä hän on nuori ja näyttelee teatteriesityksessä. Näytelmää ja roolia hän ei muista, mutta rooliasunaan hänellä on miestenvaatteet.

Esityksen jälkeen hän tapaa miehen, joka oli nähnyt hänet lavalla. Siitä se alkoi, heidän rakkaustarinansa.

Kerran kun mies käveli hänen työpaikkansa ohi, hän melkein putosi tuolilta nähdessään tämän ikkunasta. Hän huitoi työkaverilleen: Tuolla se menee, tuolla se menee!

Koivuniemen mielestä äiti on edelleen hyvin rakastunut isään.

”Siihen ei tule mikään väliin. Ei edes Alzheimer tai se, että isän sairaus etenee nopeammin kuin hänen omansa.”

Kun vanhemmat ovat vanhassa kodissaan, heillä on tapana mennä lounaan jälkeen lepäilemään makuuhuoneeseensa.

Jos Koivuniemi raottaa ovea, hän näkee vanhempiensa makaavan vierekkäin sängyllä, käsi kädessä.

Näistä en luovu:

Vanhempien tapaaminen.

”Tiedän, että tämä elämänvaihe loppuu pian ja siitä pitää nauttia. Vielä vanhempani ymmärtävät asioita ja voin viedä heitä vaikka mökille. Pian niin ei välttämättä ole.”

Usko hyvään ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen.

”Se ylläpitää elämääni ja auttaa kestämään vastoinkäymisiä.”

Oman mielipiteen kertominen.

”Olen kiltti ihminen, jolle on välillä vaikeaa sanoa oma mielipide, jos se on provosoiva. Silti teen niin, ja siitä rohkeudesta pidän kiinni.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!