Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Saita säästää, vaikka rahaa olisi – Juha Suominen ottaa muovikassitkin pullonpalautus­automaatilta

Juha Suominen uskoo, että jokainen olisi saita, jos vaivautuisi ajattelemaan. Testaa, oletko yhtä saita kuin muut HS.fi:n lukijat.

Hanna Syrjälä HS

Jos Juha Suominen, 51, tarvitsee ruokakaupassa muovikassia, hän ottaa sen pullonpalautusautomaatin vieressä olevasta roskiksesta.

Hän käyttää A4-papereista molemmat puolet, ajaa vanhalla autolla ja puhuu 50 euroa maksaneeseen puhelimeen.

Saidaksi tunnustautuvan Suomisen tulot ovat vaihdelleet eri elämänvaiheissa. Hän on kuitenkin aina pyrkinyt ostamaan mahdollisimman halvalla. Ruokakaupassakin hän kiinnittää huomionsa tuotteisiin, joissa on punainen alennustarra.

Kun kitsastelee, säästyy rahaa. Suominen sanoo arvostavansa vakavaraisuutta, mutta ei sen vuoksi, että siitä tulisi turvallinen olo. Sen sijaan saituus tekee ihmisen vapaaksi.

”Pystyn käyttämään rahaa siihen, mitä pidän perusteltuna: vaikkapa matkusteluun. Vapautta on sekin, ettei tarvitse varoa omistamiaan tavaroita. Jos ajaa halvalla autolla, ei sillä ole väliä, tuleeko siihen kolhuja tai potkiiko lapsi kuraisilla kengillä etupenkin selkää.”

HS.fi ja HS:n Torstai-liite pyysivät saitoja ihmisiä kertomaan elämästään. Kertomuksista selvisi, että saidat pyrkivät usein säästämään kaikessa. Halpakauppoja suosittiin, ja joku kulutti rahaa vain ruokaan.

Yksi vastaaja listasi, ettei ikinä käyttäisi rahaa elokuviin, ravintoloihin tai maksullisiin harrastuksiin. Moni kertoi välttävänsä ”turhakkeita”. Niitä vaikuttivat olevan esimerkiksi vaatteet.

”Saatan käyttää kuluneita vaatteita, jotka näyttävät jo melko huonoilta päällä”, eräs vastaaja kuvaili.

”Käytän sukulaisten vanhoja vaatteita”, sanoi toinen.

Lähes poikkeuksetta saituudesta oltiin ylpeitä. Kun teki hyviä kauppoja tai sai jotain ilmaiseksi, tuli iloinen mieli.

Eikä sekään pahalta tuntunut, että oli saanut kaikesta pihtaamalla 380 000 euroa säästöön, kuten eräs vastaaja.

Muuan saita kertoi ostaneensa käyttämättömän tuotteen viimeksi vuonna 1998. Toinen taas kertoi vuokraavansa etelänlomalla auton ja nukkuvansa siinä, koska se tulee hotellia halvemmaksi.

Kolmas arveli, että hänen säästäväisyytensä menee jo liian pitkälle: hän nimittäin jätti lääkärin määräämät lääkkeet ostamatta, koska piti niitä ylihinnoiteltuina.

Muuten saidat olivat sitä mieltä, että heille ei ollut tapahtunut säästäväisyyden vuoksi ylilyöntejä. Ainoastaan sitä moni harmitteli, että oli jäänyt harkitsemaan jotakin ostosta niin pitkäksi aikaa, että tarjous oli ehtinyt umpeutua tai tuote loppua.

Juha Suominen on koulutukseltaan insinööri. Hänellä on oma firma.

Kun firmaan tarvittiin printteri, hän osti käytetyn. Rahaa säästyi monta sataa euroa, mutta sitä varten Suomisen täytyi selvittää laitteen sopivuus, noutaa se matkan päästä ja vaihtaa väripanokset. Aikaa kului paljon enemmän kuin siihen, että olisi marssinut kauppaan, kysynyt myyjältä tarvittavat asiat ja ostanut iskemättömän printterin.

Juuri tästä saituudessa on Suomisen mukaan kyse: vaivannäöstä. Saita osaa etsiä, selvitellä ja vertailla. Löyhemmin rahaa käyttävä vain hankkii miettimättä.

”Monet ostavat autonrenkaat uusina. Minä taas maksan kolmasosan, kun ostan renkaat ja vanteet käytettyinä. Kun vielä myöhemmin myyn vanteet, renkaille ei jää montaa kymppiä hintaa. Näen vaivaa, mutta saan vaivaan nähden ihan hyvän tuntipalkan.”

Suomisen mielestä saidan vaivannäkö on hyve. Sen vastakohdaksi asettuu laiskuus ja se, ettei vaivauduta ajattelemaan.

Tuhlari on siis hänen mielestään ajattelematon laiskuri.

”Välillä näkee, että joku ostaa kaupassa muovikassin yhtä limsatölkkiä varten. Jos hän ajattelisi asiaa, tuskin hän tekisi niin. Minä en ainakaan pysty perustelemaan itselleni, miksi käyttäisin uusiutumattomia luonnonvaroja siihen, että ostaisin koko ajan uusia muovikasseja.”

Suomisen mielestä ihmisiin on sisäänrakennettuna tavaranhimo: uusien tavaroiden perään kurotellaan käsiä kuin pienet lapset karkkikaupassa. Hänestä ihmiset myös käyttävät tavaroita itsetuntonsa pönkittämiseen. Suominen ei sellaista kaipaa.

”Määrittelen itsetuntoni mieluummin sillä, mitä olen, enkä sillä, mitä omistan.”

Psykologi Satu Kasken mukaan saituus on ihmisessä piirre ja toimintatapa siinä missä muutkin – ja sellaisena varsin neutraali.

”Se voi olla ihmisessä pikku kummallisuus, jolle hän itse ja läheiset naureskelevat.”

Saituus voi kuitenkin mennä liian pitkälle. Siitä on Kasken mukaan kyse, jos nuukailu alkaa laajentua rahasta muihin elämänalueisiin. Ylisaita pihtaa aivan kaikkea: ideoitaan, tunteitaan ja tietojaankin.

”Saita saattaa tietää hyvän marjapaikan, mutta ei kerro sitä kenellekään. Ei, vaikka hän ei itse käyttäisi sitä.”

Kasken mukaan saituus lähenee pahimmillaan neuroottista käytöstä. Saituus onkin yksi pakko-oireisen persoonallisuushäiriön oireista: saidan on pakko tehdä tietyt asiat, jotta saa pidettyä itsensä kasassa.

Vaikka ylisaita ei jaa mitään kenenkään kanssa, hän ei välttämättä itse kärsi tilanteestaan. Ongelma siitä saattaa tulla vasta, jos läheiset kyllästyvät kitupiikin toimintaan.

Saituus nimittäin voi rasittaa ihmissuhteita, minkä Juha Suominenkin tietää.

Suomisen vaimo jakaa miehensä käsitykset kuluttamisesta. Muuten liitto ei voisi olla mahdollinen, Suominen sanoo. Sen hän on oppinut aiemmissa suhteissaan.

”Jos mennään lounaalle, minulle falafel tai pitsa ovat ihan hyviä vaihtoehtoja. Ongelma tulee, jos toinen haluaa paikkaan, jossa on valkoiset pöytäliinat. Myöskään ulkomaanmatkoilla en halua kalleimpiin hotelleihin.”

Pihiys on joskus hiertänyt kavereidenkin kesken. Suominen harmittelee, että on välillä mokannut saituutensa vuoksi.

”En itse odota lahjoja tai tuliaisia. Siksi saatan tulla kesämökille vieraaksi tyhjin käsin tai ostaa saituuteni vuoksi lahjoja, jotka eivät ilahduta lahjan saajaa.”

Tarjoamisesta Suominen ei nauti. Opiskelijana hänellä oli bileissä jopa viina Sinol-polttonestepullossa, jotta huikanpyytäjät säikähtäisivät.

”En saa hyvää mieltä siitä, että tarjoan baarissa koko pöydälle kierroksen. Se tuntuu raskaalta ja vieraalta.”

Tuttavapiirissä Suomisen taipumukset tunnetaan. Niihin suhtaudutaan yleensä hyväntahtoisesti.

”Saituutta pidetään osana kulmikasta luonnettani.”

Satu Kasken mukaan tuhlaavampien ihmisten voi olla vaikea ymmärtää, kuinka ahdistavalta tarjoaminen saattaa saidasta tuntua. Saita ihailee säästäväisyyttä ja saa mielihyvää, kun onnistuu olemaan tavoitteidensa mukainen. Tarjoaminen on hänen maailmassaan turhaa rahan haaskausta – siis epäonnistuminen siinä, miten tulisi elää omien ihanteiden lailla.

Siksi saituria eivät ilahduta muiden iloiset ilmeetkään, kun hän tarjoaa jotakin.

Kaski epäilee, että saituus rassaa ystävyyssuhteissa enemmän kuin parisuhteissa. Parisuhde on todennäköisesti loppunut, jos saituus on ongelma. Jos se ei ole loppunut, pariskunta on keksinyt ratkaisuja, kuinka jatkaa suhdetta.

”Laitetaan ehkä kauppalaskut sentilleen tasan ja kirjataan, kuka osti ja mitä.”

Siihenkin ongelmaan voi löytää ratkaisun, jos pariskunnasta toinen haluaa syödä kalliissa ravintoloissa ja toinen ei.

”Näissä tilanteissa puoliso päätyy usein tarjoamaan saidalle. Niin voi tehdä, mutta kannattaa tehdä itselleen etukäteen selväksi, että haluaa sitä todella. Muuten on vaara, että ajan mittaan katkeroituu.”

Mistä saituus sitten johtuu? Oppimisesta, sanoo Kaski. Jos on lapsuudenkodissa nähnyt, että vaikkapa vanhat leivät pitää syödä ennen uuden leipäpussin avaamista, siihen tottuu.

Välttämättä kodin mallit eivät kuitenkaan periydy niin, että saidoilla vanhemmilla on saitoja lapsia.

”Kotoa saattaa myös jäädä trauma: jos vanhemmat ovat aina tuhlanneet kaiken, lapsi voi säästää pakonomaisesti.”

Hiekkalaatikolla saattaa nähdä, että pienet lapset eivät halua jakaa lelujaan. Tämä ei kuitenkaan ole Kasken mukaan merkki siitä, että joku olisi synnynnäisesti saita.

”Lapsi on itsekeskeinen, eikä tällaista käytöstä voi pitää saituutena. Hän nyt vain ehkä haluaa tutkia juuri sitä lelua, joka hänellä on kädessään.”

Jakamiseen tulisi kuitenkin alkaa opettaa jo pienestä pitäen.

”Jos vanhemmat eivät opeta, että lelu pitäisi jakaa leikkikaverin kanssa, lapsi oppii, ettei jakaminen ole tärkeää.”

Kaski pohdiskelee evoluution näkökulmasta, voisiko saituus olla ihmislajille ominaista. Kun on onnistunut saamaan ruokaa, on ollut syytä popsia se nopeasti pois.

Kuitenkin ihminen on myös tarvinnut muita hengissä pysymiseen. Kannattiko siis luolamiehen pitää liha itsellään vai jakaa kaikkien kanssa?

”Tietynlainen saituus saattaa kuulua ihmisluonteeseen, mutta lajinsa säilymiseksi ihmisen on ollut pakko oppia jakamaan.”

Juha Suominen sanoo oppineensa saidaksi lapsuudenkodissaan.

”Meillä ei oltu köyhiä, mutta vanhempien tausta oli hyvin köyhä. Hankintoja pohdittiin ja hintoja vertailtiin.”

Suominen on pyrkinyt opettamaan samaa myös omalle kakkosluokkaa käyvälle lapselleen. Jokaisesta hankinnasta pohditaan, käyttääkö lapsi sitä todella.

Sitä hän pohtii itsekin ostoksia tehdessään: tarpeellisuutta.

”Jos tavaraa on niin paljon, ettei muista mitä omistaa tai ei koskaan löydä etsimäänsä, tavaran arvo on nolla. Kaikki tavara myös sitoo ihmistä: se vie henkistä ja fyysistä kapasiteettia. Se loukkaa vapauskäsitystäni.”

Juttuun on haastateltu myös psykologian tohtori Christian Hakulista Helsingin yliopistosta.

Testaa, oletko yhtä saita kuin muut HS.fi:n lukijat. Jos rahatilanteesi on tiukka, vastaa kysymyksiin sen mukaan, miten kokisit, jos sinulla olisi rahaa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!