Ei kahta ilman kolmatta

Viime marraskuun alussa olimme vaimoni kanssa lähdössä Tanskaan tutustumaan paikallisiin taidemuseoihin. Lähtöaamuna klo 6 tilasin taksin viemään meidät Munkkivuoresta lentokentälle.

Asettauduimme autoon matkalaukkuinemme, ja kaikki sujui hyvin melkein Kehä I:lle asti, kun vaimoni parkaisi hädissään: "Herrajumala, missä minun silmälasini ovat!" Lasit olivat aamuhämärässä jääneet eteisen pöydälle. Ilman lasejaan vaimoni ei tule toimeen.

Nopeasti taksikuskille pyyntö ajaa takaisin. Vain minä olin ottanut mukaan kotiavaimet, joten annoin ne vaimolle, joka näppäili ulko-oven koodin ja ryntäsi ylös rappusia. Totesin vaivihkaa kuljettajalle, että tämä oli vaimolta sen luokan moka, että nyt minulla oli omia töppäilyjäni varten pisteitä varastossa pitkäksi aikaa.

Samalla vaimo tuli vauhdilla alas sanoen, että vain poliisilukon avain toimii, Abloy-avain ei. Olin mielestäni tyhjentänyt avainrenkaasta pois kaikki muut avaimet paitsi kotioveen tarvittavat. Karvas totuus paljasti, että renkaaseen oli jäänyt autotallin Abloy-avain!

Nyt alkoi tulla kiire. Soitimme muutaman kilometrin päässä asuvalle huoltomiehelle, ja tämä ystävällinen sielu lupasi tulla heti avaamaan ovemme. Taksikuski lausahti: "No, et kauan ehtinyt pisteistäsi nauttia!"

Nopean huoltomiehemme ja kokeneen kuljettajamme ansiosta ehdimme ajoissa lentokentälle ja koneeseemme. Tosin lennolla vaimoni uhmasi kohtaloa sanomalla: "Saas nähdä, pitääkö vanha sanonta paikkansa, että ei kahta ilman kolmatta." Ja niinhän siinä kävi, että Kööpenhaminassa liukuhihnalta tuli vain minun matkalaukkuni mutta ei vaimon. Sitä laukkua odoteltiin kolme vuorokautta eri puolilla Tanskaa, mutta se onkin jo toinen juttu.

Kamera lainaksi

Olin eräänä iltana pari kesää sitten jälleen kerran palaamassa maalta kotiini pääkaupunkiseudulle. "Työpäivä" oli venähtänyt pitkäksi, ja pääsin lähtemään vasta kymmenen maissa illalla. Ajomatkaan menisi yli kaksi tuntia, joten päätin soittaa mieheni kännykkään kertoakseni, että olen vasta puolen yön jälkeen kotona.

Kännykkään vastasikin poikani. Ilmoitin hänelle asiani, minkä jälkeen hän kysäisi ohimennen, saisiko lainata digikameraani seuraavana viikonloppuna. Sanoin, että kyllähän se sopi.

Lopetettuani puhelun käänsin kiireesti auton ja palasin mökille hakemaan kameran, jonka olin unohtanut ulos kaivon kannelle. Olin kuvannut näkymiä hiukan ennen lähtöäni. Oli onni, että olin ajanut vasta noin varttitunnin; olisi ollut ikävä huomata unohdus esimerkiksi puolessa välissä kotimatkaa!

Sydämeltään nuori

Asuin 50-luvun puolivälistä lähtien Herttoniemessä. Erään kerran joskus 60-luvun alussa kävelin Karhutietä ylöspäin kohti silloista Herttoniemen kansakoulua. Edelläni noin 15 metrin päässä käveli kolme noin kymmenen vuoden ikäistä poikaa. Erään omakotitalon pihalla portin pielessä istui parrakas mies pienellä jakkaralla päällään musta kaapu ja päässään musta läpyskä: F.E. Sillanpää.

Edelläni kävelleitä pikkupoikia huvitti parrakkaan ja mustanpuhuvan miehen olemus niin, ettei tirskumisesta oikein ollut tulla loppua. Taata ei jäänyt sanattomaksi, vaan sanoi pilke silmäkulmassa myhäillen, kuuluvalla, joulusaarnasta tutulla soinnikkaalla äänellään: "Vaikka minä olen vanhan näköinen mies, niin sydännahkani on nuori."

Lähetä meille oma Erikoinen tapauksesi, jolla on jokin yhteys pääkaupunkiseutuun.

Osoitteet:

erikoinen.tapaus@hs.fi tai postitse Helsingin Sanomat, Kaupunkitoimitus, Erikoinen tapaus, PL 65, 00089 Sanomat tai faksi (09) 122 622. Laita mukaan nimesi ja puhelinnumerosi.

Kirjeet hyväksytään julkaistavaksi sillä ehdolla, että ne ovat vapaasti SanomaWSOY-konsernin / Helsingin Sanomien käytössä eikä niitä palauteta. Tekstejä voidaan lyhentää ja julkaista uudelleen.

Helsingin Sanomat | hs.kaupunki@sanoma.fi