Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Suomi on valokuvaterapian kärkimaita, sanoo alan suomalainen pioneeri

Valokuvat ovat portti tunteisiin ja niiden voima on ehtymätön, tietää Ulla Halkola.

Ihmiset
 
Juha Riihimäki
Vesa-Matti Väärä
”Kuvaa katselee samalla tavalla kuin muisti toimii”, Ulla Halkola sanoo. ”Konstruoimme päässämme mielikuvan, johon tulee aina jotain lisää nykyhetkestä.”
”Kuvaa katselee samalla tavalla kuin muisti toimii”, Ulla Halkola sanoo. ”Konstruoimme päässämme mielikuvan, johon tulee aina jotain lisää nykyhetkestä.” Kuva: Vesa-Matti Väärä
Kolme nopeaa

Tärkeimmät asiat valokuvassa

1Idea: ”Kiinnitän huomioni ensiksi siihen, onko kuvassa tarina, sanoma, erityinen tilanne vai onko kyse esteettisestä elämyksestä. Kiinnostavaa on, miksi kuva on otettu.”

 

2Tunnelma: ”Toteutus on tärkeä, muttei pääasia. Haluan aistia kuvan tunnelman ja tarkastella, kuinka se on kuvauksen avulla tuotu esiin.”

 

3Merkitys: ”Sen lisäksi, että kuva herättää tunteita, sillä voi olla erityismerkitys kokonaiselle joukolle ihmisiä. Sellaiset kuvat jäävät mieleen.”

Se oli pienen tytön mielestä hieno lahja. Kodakin laatikkokamera Brownie 127. Elettiin 50-luvun loppua ja 10-vuotias Ulla Halkola oli päässyt Puolalan oppikouluun Turussa. Siitä hyvästä vanhemmat olivat ostaneet tyttärelleen kameran.

Halkola alkoi seurata linssin läpi kaikkea kiinnostavaa ja tallensi filmille pihan kavereita ja yhteisiä leikkejä.

Lahja oli kuitenkin erikoinen. Halkolan kavereilla ei ollut kameroita, eikä hänkään ollut sellaista pyytänyt. Se tuli täytenä yllätyksenä. Nyt Halkola uskoo tietävänsä, mikä sai vanhemmat toivomaan tärkeiden hetkien dokumentointia.

”Sodan aikana heidän kotitalonsa pommitettiin. Siinä meni kaikki, myös valokuva-albumit. Korvausrahoilla he ostivat kameran ja kuvamuistojen merkitys tuli tärkeäksi.”

Tyttärelleen ostamallaan kameralle he antoivat hänelle rakkaan harrastuksen, ja lopulta intohimon, josta kasvoi monia muita ihmisiä auttanut elämäntyö.

Ylioppilaaksi pääsyn – ja toisen lahjakameran – jälkeen Halkola meni Turun yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä ja psykologiaa. Harrastus ei kuitenkaan unohtunut.

”Kesätyöni liittyivät valokuviin. Olin Helioksen myymälässä Turussa, Kodakin tehtaalla Ruotsissa tai kameratapahtuman sihteerinä Iisalmessa.”

Opiskelujen jälkeen Halkola kehitti itseään kuvaajana ja piti näyttelyitä pienissä kahviloissa ja gallerioissa, ja ensimmäisen omassa autotallissaan. Näyttelyvieraiden positiivinen palaute rohkaisi jatkamaan. Elämän ruuhkavuosina valokuvaus toi levollisuutta.

”90-luvun alussa samalle muotokuvakurssille kanssani osallistui nuori psykologi Lauri Mannermaa. Häneltä kuulin ensimmäisen kerran sanan valokuvaterapia.”

Ensimmäinen psykologeja, terapeutteja ja valokuvaajia koonnut valokuvaterapian kongressi pidettiin Yhdysvalloissa 1978. Kuvaaminen oli tullut edullisemmaksi, joten ihmisillä oli omaa materiaalia. Valokuvan voimaan oli myös havahduttu uudella tavalla – on edelleenkin mahdotonta ajatella Vietnamin sotaa ilman kuvaa napalmin polttamasta tytöstä juoksemassa kohti kameraa.

Valokuvaterapiassa keskustellaan asiakkaalle tärkeistä omaelämäkerrallisista kuvista, otetaan uusia ja katsotaan assosiatiivisia kuvakortteja.

”Kyse ei ole itsenäisestä psykoterapian muodosta, vaan valokuvien käytöstä osana terapiaa. Se on yksi työkalu pakissa. Kuvien kautta on luontevaa kertoa tunteista ja selkiyttää ajatuksia elämästä.”

Halkolan mukaan valokuvan terapeuttinen voima on siinä, että se herättää muistot ja tunteet. Terapeutin kanssa näitä voi käsitellä turvallisesti. Oman elämäntarinan tarkastelu on samalla identiteetin tutkimista.

Kahdenkymmenen vuoden ajan Halkola on toiminut Turun yliopiston koulutuskeskuksen suunnittelijana ja kouluttajana, ja itsenäisenä valokuvaterapian kouluttajana nyt neljä vuotta.

Halkola oli perustamassa Suomen valokuvaterapiayhdistystä 2004, ja hän on osallistunut alan ensimmäisen suomenkielisen käsikirjan tekemiseen.

Halkolan mukaan Suomi on valokuvaterapian kärkimaita, ja Turussa on pidetty kolme kansainvälistä kongressia vuodesta 2008 lähtien. Syyskuussa kongressi pidetään Zürichissä ja siellä Halkolalla on esitys ja työpaja. Teemana on omakuvat.

Mikä valokuvassa kiehtoo yhä?

”Valokuva on monipuolista liikkumista dokumentoinnin ja luovan ilmaisun välillä, ja sen kautta yksilöllisyys ja yhteisöllisyys limittyvät.”

”Kuvaa katselee samalla tavalla kuin muisti toimii eli konstruoimme päässämme mielikuvan, johon tulee aina jotain lisää nykyhetkestä. Tutuissakin kuvissa näemme uusia asioita. Tai sitten elämänkokemus voi antaa toisen ymmärryksen vanhaan kuvaan.”

Halkola viittaa ranskalaiseen kulttuurintutkija Roland Barthesiin, jonka mukaan ”valokuva kertoo, että tämä hetki on ollut” – se ei kuitenkaan tarkoita, että kuvan kertoma olisi totta.

”Joulukuva, jossa kaikki hymyilevät kauniisti kuusen vieressä, voi olla kuvaajan rakentama. Ja hymyilystä huolimatta oma tunnetila onkin ollut ihan toinen.”

Herkullisia Halkolan mielestä ovat niin sanotut kenkälaatikkokuvat, joita ei ole valittu valokuva-albumeihin edustamaan perheen virallista totuutta, vaan hylätty kaapin perälle. Sieltä saattavat löytyä joulukuvat, joissa ei hymyillä.

Kenkälaatikkokuvat ovat usein ajatuksia herättäviä. Millä kriteereillä tämä on täällä? Ja kuka sen päätti? Voi olla, että yksi perheenjäsen on ottanut vallan yhteisten asioiden muistamisessa.

Halkolan rakkain valokuva on hänestä 4-vuotiaana valokuvaamossa otettu. Siinä hän silmät suurina katsoo, kun magnesiumjauhe välähtää salamana.

”Joku voisi tulkita ilmeeni säikähdykseksi, mutta minä näen siinä hämmästyksen ja uteliaisuuden. Saman asenteen toivon säilyvän läpi elämäni.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Reseptit