Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Uutiset
sunnuntaina 27. maaliskuuta 2016

Terrorismintutkijoiden ongelma on se, ettei tieto tahdo kelvata

Arvokkaana pidetään vain tietoa, jolla potentiaalinen terroristi voitaisiin noukkia kadulta, kirjoittaa terrorismia pitkään tutkinut Leena Malkki esseessään.

HS Ilta
 
Helsingin Sanomat
Leena Malkki.
Leena Malkki.

Kun aloin tutkia terrorismia 1990-luvun lopulla, aihe oli suomalaisesta näkökulmasta marginaalinen. Aiheen ympärillä leijui kuitenkin mystisyyttä, joka veti itseäni tutkijana sen pariin.

Terrorismin tutkimisesta tuli oma tieteenalansa 1970-luvulla. Terrorismia oli toki ollut aiemminkin, mutta panttivanki-isku Münchenin olympialaisissa 1972 ja Italian entisen pääministerin Aldo Moron murha pari vuotta myöhemmin tekivät siitä kansainvälisen politiikan kysymyksen ja samalla oman tutkimusalueensa. Tutkimuksen maine ei kuitenkaan vuosiin ollut kovin kummoinen, ja tutkijoita oli varsin vähän.

11. syyskuuta 2001 muutti sekä terrorismista käydyn keskustelun että tutkimuksen. WTC-tornien romahdus New Yorkissa ylensi terrorismin ikävästä riesasta maailmanlaajuiseksi turvallisuusuhaksi. Panostus aihepiirin tutkimiseen kasvoi yhtäkkiä huimasti varsinkin Yhdysvalloissa. Suomessa terrorismin tutkimukseen tosin ei ole erikseen kohdennettu yhtään tutkimusrahaa.

Terrorismi on haastava tutkimuskohde. Erityisen hankalaa on tutkia terroritekoja tekeviä liikkeitä ja niiden jäseniä. Tutkittava toiminta on väkivaltaista ja salaista, ja Isisin ja al-Qaidan kaltaisten ryhmien lähestyminen on vaarallista. Jo toiminta-alueelle meno on riski, kuten terrorismintutkija Atte Kalevan ja hänen vaimonsa Leila Kalevan sieppaus Jemenissä 2012 osoitti.

Monet sosiaalitieteilijöiden tutkimusmenetelmät, kuten osallistuva havainnointi, kyselylomakkeet ja haastattelut, ovat harvoin mahdollisia. Supon ja CIA:n kaltaisilla tiedustelupalveluilla ja muilla viranomaisilla olisi paljon tietoa, josta olisi tutkimuksessa hyötyä, mutta aineisto on akateemisten tutkijoiden ulottumattomissa. Itse olen suunnannut lähdepohjaisen tutkimukseni pääasiassa toimintansa lopettaneisiin tai länsimaissa toimiviin liikkeisiin.

Olen huomannut, että kansa tuntuu olevan terrorismin tutkijoihin välillä pettynyt. Usein tunnutaan odottavan tai ainakin toivovan, että me tutkijat saisimme terrorismin loppumaan ja torjuttua. Tavoite on kuitenkin valitettavasti mahdoton. Pariisin ja Brysselin iskujen kaltaisia tekoja tullaan näkemään jatkossakin.

Tutkimuksen keskeinen hyöty on kuitenkin siinä, että se voi asettaa terrorismin uhan mittasuhteisiin sekä auttaa ymmärtämään, miten esimerkiksi valtioiden vastatoimet, poliittinen kulttuuri sekä mediahuomio voivat luoda tai estää terrorismille otollisia oloja.

Päättäjät puolestaan ovat viime aikoina painottaneet, että terrorismiin radikalisoitumiseen pitää puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Jotta näin voitaisiin tehdä, radikalisoitumisvaarassa olevat yksilöt pitäisi pystyä tunnistamaan. Tieteellisesti todistettujen radikalisoitumisen indikaattorien löytyminen olisikin viranomaisille kuin taivaan lahja. Valitettavasti tämäkin tavoite on epärealistinen.

Tutkimuksen valossa ei ole vastausta siihen, miksi jotkut radikalisoituvat väkivaltaan ja jotkut eivät. Siitäkään ei ole selvää kuvaa, miten radikalisoitumista voisi tehokkaimmin estää tai miten jo mukaan lähteneitä voisi auttaa irtautumaan toiminnasta. Euroopassa nyt käytössä olevat ennaltaehkäisyn keinot ja toimintaohjelmat perustuvatkin monilta osin lähinnä mutu-menetelmään.

Terrorismintutkimukseen kohdistuvat odotukset ovatkin hyvin poikkeuksellisia. Poikkeuksellisuus hahmottuu, kun odotuksia vertaa siihen, mitä sosiaalisten ongelmien tutkimiselta ja ennaltaehkäisyltä muissa tieteissä odotetaan.

Esimerkiksi väkivaltarikollisuuden tutkimus on osoittanut, että henkirikoksen uhrit ja tekijät ovat Suomessa usein alkoholiongelmaisia, työttömiä ja keskenään ennestään tuttuja. Teko tehdään useammin veitsellä kuin aseella, ja henkirikosten määrä on Suomessa suuri Länsi-Euroopan maihin verrattuna. Harvoin näitä asioita tutkivilta kuitenkaan vaaditaan tietoa, jonka avulla potentiaaliset murhaajat voitaisiin tunnistaa ja poimia kadulta.

Mielikuva terrorismintutkimuksen heikoista tuloksista johtuu osin siitäkin, ettei tutkimuksen käsitys terrorismista ja terroristeista aina miellytä kaikkia.

Moni puhuu kaikista mitenkään terrorismiin viittaavissa teoissa ja niiden valmisteluissa mukana olleista tai niistä epäillyistä terroristeina. Ketä tahansa Syyriaan tai Irakiin lähtenyttä kutsutaan myös herkästi terroristiksi. Keskustelusta heijastuu vimmainen tarve tuomita ja etäännyttää terrorismi itsestä sekä kokea, että terroristit ovat erilaisia, ”muita”. Suuren yleisön tuntuukin olevan helpompi kestää terrorismia, jos sen pystyy leimaamaan poikkeavaksi ja vieraaksi. Ajatus siitä, että terroristit olisivat poikkeavia ja että olisi olemassa helposti tunnistettavissa oleva terroristin profiili, voi olla monen mielestä huojentava, mutta tutkimus ei sitä tue.

Vaikka kahvipöydissä terrorismista puhutaan helposti selvärajaisena ilmiönä, se ei sitä ole. Esimerkiksi Isisiä ja 1970-luvun Saksan punaista armeijakuntaa ei yhdistä välttämättä kovin paljon mikään muu kuin vihollisen leima. Terrorismista ei saa yhtenäistä akateemisen määritelmänkään kautta. Tutkimuksessa terrorismi ymmärretään sellaiseksi väkivallaksi tai sillä uhkaamiseksi, jossa pyrkimyksenä on vaikuttaa välittömiä uhreja laajempaan määrään ihmisiä ja muuttaa näiden käyttäytymistä tavalla, jonka uskotaan ajavan joitakin poliittisia tai uskonnollisia tarkoitusperiä.

Tällainen toiminta on yksi kaikkein helpoimmista poliittisen väkivallan muodoista. Sitä ovat käyttäneet hyvin erilaiset ryhmät valtioista yksin toimiviin henkilöihin vähintään vuosisatojen ajan aina Raamatussakin esiintyvästä Sikarius-liikkeestä tämän päivän jihadistiryhmiin.

Tutkimuksen valossa terroristit eivät poikkea millään merkittävällä tavalla valtaväestöstä. Terrorismia ei myöskään selitä minkään ideologian tai uskonnon väkivaltaisuus, sillä iskuja on tehty lähes minkä tahansa ideologian tai uskonnon nimissä. Tutkimustuloksiin perustuen on esitetty näkemyksiä terroristeille tyypillisistä piirteistä ja taustoista, kuten tietystä iästä (yleensä nuori), sukupuolesta (useimmin mies), identiteettiongelmista (esimerkiksi ulkopuolisuuden tunne) ja lapsuuden traumoista (rikkonainen perhe). Tosiasia on kuitenkin se, että mikään näistä ei yhdistä kaikkia terroritoiminnassa mukana olleita eikä erottele heitä luotettavasti muista.

Terrorismin ilmentymiä ei voi ymmärtää ilman, että niitä tarkastellaan sosiaalisessa ja poliittisessa kontekstissaan. Lähes jokainen terrorikampanja on liittynyt laajempaan poliittiseen tai uskonnolliseen liikehdintään. Toiminnassa mukana olevien ihmisten määrä on voinut olla pieni, mutta sen tavoitteita tukevia on ollut aina selvästi laajempi joukko.

Sosiaalisen ilmiön syvällinen ymmärtäminen vaatii aina myös jonkinlaista käsitystä siitä, miltä maailma näyttää mukana olijoiden silmin ja miten he itse selittävät toimintansa syitä. Terrorismin kohdalla tällainen tutkimus on usein koettu terrorismin puolustamiseksi, erityisesti silloin, kun se on käsitellyt laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden ja ongelmien roolia terrorismin taustalla. Jokainen yhteiskunnallisiin epäkohtiin viittaava selitys tuntuu olevan joidenkin silmissä vaarallinen lieventävä asianhaara. Esimerkiksi eurooppalaisten musliminuorten kokeman syrjinnän esittäminen yhtenä monista terroritoiminnan houkuttelevuutta lisäävistä asioista usein torjutaan.

Hyvin olennaista on silti kysyä, mitä terrorismiin tähtäävässä toiminnassa mukana olevat ovat kokeneet siitä saavansa ja miksi ryhmittymän taustalla oleva maailmankuva tuntuu heistä totuudenmukaiselta ja hyväksyttävältä. Tämä on tuottanut tärkeitä tuloksia: sosiaaliset suhteet ja oman elämän merkityksen etsiminen näyttävät olevan tällä polulla usein paljon tärkeämpiä viitoittajia kuin jokin tietty ideologia.

Suuri osa terrorismin tutkimuksesta on nykyisin valtioiden rahoittamaa, ja siksi se heijastaa myös viranomaisten tarpeita. Alaa on hallinnut soveltava ja ratkaisuja ongelmiin etsivä tutkimus, jota on usein tehty kiireessä.

Terrorismintutkimus onkin esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun tutkimus valjastetaan liiallisissa määrin vastaamaan suoraan politiikan ja viranomaistoiminnan tarpeita. Alalla on nimittäin valtavia aukkoja perustutkimuksessa. Väkivaltaan radikalisoitumisen teoriat on esimerkiksi rakennettu lähes täysin ilman systemaattista vertailua sen suhteen, mikä erottaa väkivaltaan lähteneet niistä, jotka jakavat näiden tavoitteet mutteivät ole kiinnostuneet terrorismista. Terrorismista ei myöskään tehdä juuri lainkaan historiallista tutkimusta, mikä on johtanut siihen, että väitteet terrorismin radikaalista muuttumisesta perustuvat puutteellisille ja vanhentuneille käsityksille.

Tätä kautta tutkimus on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei palvele edes sen tilaajan tarpeita. Soveltava tutkimus kun pakosta rakentaa aina pitkälti aiemman tutkimuksen varaan. Jos perustutkimuksen saralla ei tapahdu edistystä, on turha odottaa soveltavalta tutkimukseltakaan uusia oivalluksia. Rahaa kuluu, mutta ymmärrys terrorismista ei juuri etene.

Kirjoittaja on terrorismintutkija ja Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkimusjohtaja. Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran HS Teema -lehdessä 1/2016.

UUTISET

Lisää digitaaliset aikakauslehdet tilaukseesi

Suositut digitaaliset aikakauslehdet Hesarin kautta. Tilaus sisältää seuraavat lehdet: Glorian ruoka ja viini, Kodin kuvalehti, Tiede, HS Teema, Meidän perhe ja Hyvä terveys.

Hesarin tilaajille alk. 5 eur/kk. Tutustu 2 viikkoa maksutta!

Tilaa tästä!

Oletko jo tilaaja?