Ikä on pelkkä numero

Keskustelufoorumeilla pohditaan taas kiihkeään sävyyn, mikä onkaan se sukupolvi, joka vaatii kaiken mulle heti nyt.

Vastaushan on ilmiselvä – eikö niin?

Olen joskus miettinyt, onko olemassakaan ikää, jossa olisi sopivan ikäinen. Alan tulla siihen tulokseen, että ei ole.

Liian nuori ei kannata olla. Liian nuori on kuka vain sinua nuorempi – se näsäviisas kakara, joka ei mitään ymmärrä, kun sen isäkään ei joutunut edes sotimaan. Vapaan kasvatuksen mätä hedelmä, hyi.

Liian vanhakaan ei vakuuta. Vanhat ovat tukkeena edistyksen tiellä, kaavoihinsa kangistuneita jääriä ja elämäänsä väsyneitä reliikkejä. Sietäisi siirtää ne kaikki alta pois nuorempia hidastamasta. Mieluiten suoraan hautaan, etteivät jäisi eläkepommiksi.

Tie liian nuoresta liian vanhaksi on lyhyt. Esimerkiksi kännykkäyhtiö Ericsson määritteli pari vuotta sitten uudelleen sanan ikääntynyt, kun se pyrki eroon yli 35-vuotiaista työntekijöistään.

Työelämässä konkareista ja kakaroista halutaan sukkelimmin eroon, heidät kun on helpoin lingota pihalle eläkejärjestelyin tai jättämällä silpputyösopimus uusimatta.

Pelkkään ikään tuijottaminen yt-tilanteessa voi kyllä myöhemmin alkaa itkettää, kun tarvitaan taas lisää niitä kuuluisia osaajia. Ja taitaa ottaa päähän poliitikkojakin, kun eläkeiän nostoa puuhataan samaan aikaan toisaalla ja alle 60-vuotiaitten työntämistä aiemmin eläkeputkeen toisaalla

Työelämän nykymenon jotenkin ymmärrän, vaikken sitä hyväksy. Sitä en tajua, miksi meidän tavallisten ihmistenkin pitää kärkkäästi ryhtyä rakentamaan rintamalinjoja iän perusteella.

Olen liian nuori olemaan x ja liian vanha olemaan y. Sukupolvien välille vedetyt rajat tuntuvat keinotekoisilta. Onko koko ikäluokalle kuuluvia suuria yhteisiä kokemuksiakaan enää edes olemassa? Mitä ne ovat?

Olen jo liian vanha tajuamaan, mitä kenenkään oikeasti nuoren päässä liikkuu. Olen silti liian nuori uskomaan, että nuoriso on turmiolla ja lasten ei kuulu näkyä eikä kuulua.

Kakaroiden paheksuminen on tietysti ikiaikainen tapa. Jokainen ehkä kuitenkin pystyy oikein pinnistämällä omasta teini-iästään muistamaan, kuinka epäoikeudenmukaiselta se tuntuu, kun ajatuksia ja tekoja vähätellään jatkuvasti.

Meidän tätien ja setien sopisi joskus pysähtyä kuuntelemaan eikä vain saarnata itse.

Olen ilmeisesti myös liian nuori tajuamaan, miksi vanheneminen on hävettävää ja vanhus kirosana. Onko vanheneminen muka yksilön omaa syytä?

Ainakaan se ei saisi näkyä. Ystävätär neuvoi jo 12-vuotiaana, että ryppyvoiteita kannattaa alkaa käyttää varmuuden vuoksi heti ja aurinkoa vältellä. En uskonut. En myöskään ole vielä oivaltanut minkä ikäisenä naisen olisi soveliasta alkaa valehdella syntymävuodestaan.

Toivottavasti en oivallakaan. Toki terveys jossain vaiheessa pettää jokaisella, mutta jopa puhtaasti fyysisessä suorituskyvyssä mitaten olemme yksilöitä, henkisistä ominaisuuksista puhumattakaan.

Tunnen henkilökohtaisesti sekä varttuneita että keskenkasvuisia tolloja. Toisten kohdalla syndrooma pahenee vuosien karttuessa, toiset ovat yhtä rasittavia tasaisesti syntymästä kuolemaan.

Koska oma tollouteni tarkoittaa esimerkiksi perusteetonta optimismia, kuvittelisin, että jotkut meistä nimenomaan pyrkivät kehittymään ja oppimaan ja, pahoittelen ilmaisua, kasvamaan ihmisinä.

Voisi siis kuvitella, että jotkut viisastuvat vanhetessaan. Joskus kuulemma oli aika, jolloin sitä arvostettiinkin, kokemusta.

Mistä ne rintamalinjat oikein rakentuvat?

Haluamme muutenkin aina jakaa ihmiset meihin ja heihin. Ikä on siitä hyvä kriteeri, että se muuttuu näpsäkästi, kun katkera paheksuja itse vanhenee.

Myönnän itsekin, että olisi kiva syyttää vaikka pelkästään suuria ikäluokkia siitä, että maailmassa on virheitä. Oli se sitten reilua eli ei. Tolkuttomalla yleistämisellä niitä virheitä ei kuitenkaan ainakaan korjata.

Minä en oikeastaan usko mulle kaikki heti nyt -sukupolven olemassaoloon. Mulle kaikki heti nyt -ihmisiä olen kyllä tavannut, ihan kaiken ikäisiä.

Ehkä kyse on siitäkin, että suomalaisessa yhteiskunnassa eri ikäryhmät eivät nykyisin luontevasti kohtaa toisiaan.

Työikäiset tapaavat toisia työikäisiä tai työikäisten lapsia. Nuoret liikkuvat nuorten kanssa, äskettäin eläköityneet seniorikansalaiset harrastavat omiaan. Iäkkäät ja huonokuntoiset on siivottu pois näkyvistä ja pois mielestä.

Osittain tämä on luonnollista, kun suvun merkitys keskivertosuomalaisen elämässä on vähentynyt ja ystävien kasvanut.

Silti tuntuu, että jotain puuttuu. Mitä etäämmällä toinen on, sitä helpompi hänestä on muodostaa vahvoja oletuksia koskaan tapaamatta. Sitä helpompi on suhtautua toisin kuin toiseen ihmiseen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi