Kyyhkyläiset Victoria ja Daniel, lopettakaa jo

Lue, kuinka salasuhde johti tosirakkauteen ja lopulta häihin! Rakkausbisnes kukoistaa Ruotsissa! Daniel ja Victoria nyt myös paperinukkeina!

Sisälläni asuva 4–8-vuotias on hurmoksessa, koska tämä kesä on kuninkaallisten kesä.

Aikuinen minäni on pelkästään hämmentynyt. Lehtiä ostavat ja matkoja Tukholmaan tilaavat prinsessaiästä ohi kasvaneet. Aikuiset naiset yleensä tietävät jo, ettei sammakkoja maksa vaivaa suudella.

Miksi me sitten olemme heti valmiita maksamaan prinsessasaduista, kun pääosaa esittävät oikeat ihmiset? Mikä niissä häissä niin hirveästi kiinnostaa?

Onneksi meille Suomeen ei ikinä saatu sitä aikanaan haikailtua kuningasta. Ajatuksella on lystikästä leikkiä, mutta olisi se vähän noloa, jos täällä olisi vielä 1900-luvun alkupuolella sitouduttu johonkin niin vanhentuneeseen kammotukseen kuin monarkia.

Ei tämä edustuksellinen demokratia mitenkään täydellinen systeemi ole, mutta olemassa olevista vaihtoehdoista silti paras. Ideana sentään teoriassa olisi pyrkiä kohti kansalaisten tasavertaisuutta.

Mitä monarkia sitten edustaa? Yksinvaltiutta, vahvimman oikeutta, jäykkää hierarkiaa?

Miksi mokomaa pitää edelleen ihannoida? Valtaahan kuninkaallisilla ei enää ole juuri missään, mutta miksi instituutiota pidetään yhä yllä myös monissa demokraattisissa maissa?

Ruotsissa osa kansalaisista on kiukkuisia siitä, että kruununprinsessan häät maksavat veronmaksajille euroissa ainakin puolitoista miljoonaa.

Pikkurahojahan nuo kuitenkin ovat, jos ajattelee mitä kuninkuus ylipäätään maksaa. Saamapuolelle taitaa jäädä vain media.

Ylipäätään minua kiusaa ajatus, että jollakulla olisi puhtaasti syntyperänsä perusteella oikeus etuoikeutettuun elämään. Eikä se ajatus muutu yhtään siedettävämmäksi, vaikka Ruotsin nuoret kuninkaalliset olisivat miten kauniita, sympaattisia ja fiksuja.

Ja vaikkei prinsessahössötystä pitäisikään moraalisesti aavistuksen epäilyttävänä, sirkuksen tarpeellisuutta tekee silti mieli epäillä. Eikähän se tosiaan edes ole meidän oma sirkuksemme, vaan rakkaan naapurin. Miksi se hääpuvun suunnittelija tai tulevan puolison arvonimi siis meitä oikein kiinnostaa? Ja kuinka monta juttua me vielä haluamme lukea siitä, kuka suomalaisjulkimo muka parhaiten sopisi Madden poikaystäväksi?

Sisäinen pikkutyttöni yrittää ymmärtää, vaikkei siihen kunnolla pystykään.

Aikuinen ihminen ei oikein voi sanoa ääneen, että uskoisi johonkin niin epävarmaan kuin rakkaus.

Ehkä prinsessojen ja muiden poikkeusyksilöiden kohdalla on vielä lupa tehdä niin? Ehkä suoran häälähetyksen tuijottaminen televisiosta on pelkästään tapa ilmaista, että me vielä uskomme. Siis siihen, että muuallakin kuin saduissa kahden ihmisen on oikeasti mahdollista luvata pitää yhtä ikuisesti ja elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Kirjoittaja on HS.fi:n toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi