Liikunnan riemua pakkosuorittamisen sijaan, kiitos

Hei sohvaperuna, kuka väitti että sinulla kuuluisikaan olla kivaa? On omaa syytäsi, jos sairastut. Mitäs et liiku tarpeeksi.

Suomessa terveysvalistuksen kuuluu aina syyllistää. Liikunta on pakollista puurtamista. Kunnon kansalaisten on syytä harjoittaa sitä säännöllisesti, tai muuten.

Minulta kesti kauan oivaltaa, että liikunta voi olla myös ilo. Hukatut vuodet harmittavat.

Kaikki eivät ole yhtä hitaita, mutta kohtalotovereita minulla silti riittää. Syytän nimittäin tästä koululaitosta.

Lapsena liikkuminen oli luontevaa. Kouluikäisenä siitä tuli pelottavaa.

Taisi minulla joskus olla joku kannustavakin ope, mutta pääasiassa liikkatunneilta on jäänyt mieleen jatkuva kilpailu. Hävisin joka kerta.

Liikunnanopetus oli ainakin minun kouluaikanani varhaiskeskiajalla kuntotestejä, koulujenvälisiä kisoja ja vuorotellen huutamalla valittuja joukkueita pallopeleihin.

Opin, että ruumiissani on jotain vikaa. Opin, että liikunta on tarkoitettu vain sulaville ja solakoille ja sukkelille, ei kaltaisilleni kömpelyksille. Opin siirtymään takariviin, häpeämään ja teini-ikään mennessä lintsaamaan taidokkaasti.

Luistelutunnit pystyi käyttämään juoruamiseen, kun etevämpi kaveri teki välillä muutaman näyttävän jäätanssiliikkeen opettajan silmien alla. Suunnistuksessa saattoi muka vähän eksyä. Yläasteella kaikki tytöt tiesivät, että ainakin sijaistamaan joutuvia miesopettajia oli helppo hämätä sillä, että oli kolme viikkoa kuusta kuukautiset.

Jossain vaiheessa lähempänä aikuisuutta tajusin, että lintsaamalla vahingoitan vain itseäni. Aloin uudelleen suorittamaan tunnollisesti. Liikunta oli pakkopullaa, urheilin veren maku suussa ja lannistuin sitten taas.

Suorittaa ei voi loputtomiin. Eikä suhtautuminen omaan ruumiiseen muutu yhtään ehjemmäksi.

Olen yhä ihminen, joka kompastuu jumpassa omiin jalkoihinsa. Laskettelurinteessä kaadun todennäköisesti jo hississä, palloon en osu missään pelissä.

Jos en onnistu sähläämään itse liikuntasuoritusta, olen muuten nolojen tilanteiden nainen. Unohdan salille lähtiessäni toisen kengän kotiin. Sotken ajat ja paikat ja ilmestyn myöhässä väärään ryhmään. Huomaan vasta alavatsalihaksia tehdessäni, että trikoot ovat haaroista rikki.

Jotain on kuitenkin muuttunut. Millään tästä ei enää ole väliä. Nykyisin liikun, koska haluan liikkua.

Muutos tapahtui jollain hikisellä tunnilla yliopiston liikuntasalissa. Menin kerrankin eturiviin enkä yrittänyt sulautua takaseinään.

Jostain syystä keskityin kerrankin johonkin muuhun kuin itseeni. Ja huomasin, etten ole ainoa kömpelys. Missä tahansa perusharrastajille tarkoitetussa ryhmäliikunnassa tumpeloita on enemmän kuin liikunnallisesti lahjakkaita.

Kukaan ei oikeasti ehdi seurata yksittäisen köntyksen tekemisiä koko ajan. Kukaan ei naura tai vertaile.

Kun unohdin tarkkailla itseäni, aloin melkein vahingossa nauttia olostani.

Apua on varmaan siitäkin, että koen löytäneeni itselleni sopivia lajeja. Tajusin jättää sen pallon perässä juoksemisen tai hiihtämisen muille, vaihdoin tanssitunteihin ja pitkiin lenkkeihin sateessa.

Nykyisin liikun siksi, että minulle tulee siitä hyvä olo, en suorittaakseni jotain. Ja kas, kun jokin on aidosti mukavaa, tulen kuin huomaamattani ihan itsestään tehneeksi sitä usein.

Voi toki olla, että sitten minun kouluaikojeni meno on kouluissa muuttunut.

On ihan mahdollista, että liikuntatunnit ovat nykyisin muutakin kuin näppärä tapa pistää ihmisiä järjestykseen.

On myös totta, että samaa nuoresta asti masentamista harrastetaan muissakin oppiaineissa. Silti toivon, että erityisesti liikuntatuntien suhteen jonkinlaista edistystä olisi tapahtunut.

Kilpailemaan yllyttävä liikunnanopetus sopii pienelle vähemmistölle.

Jotain on kuitenkin pielessä, jos samalla tehdään kuntoilusta mörkö meille lopuille lahjattomille. Liikunnasta aiheutuva hyöty kansaterveydelle on liian iso asia tärveltäväksi huonolla valistuksella.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi