Moraalinen paniikki pitää tosi-tv:n elossa

Tosi-tv on kuoleva formaatti, sillä olemme jo nähneet kaiken. Enää meitä ei voi järkyttää.

Siitä lienee viisi vuotta, kun kuulin tämän ennustuksen. Riemuitsin, koska minähän tietysti katselen vain aasialaisia elokuvia, laatudokumentteja ja luonto-ohjelmia, joilta reality varastaa ruutuaikaa.

Sittemmin olen todennut, ettei kannata pidättää hengitystään kuolemaa odotellessaan. Tosi-tv on vahvasti elossa. Ja se on meidän keski-ikäisten ja keskiluokkaisten tylsästelijöiden omaa syytä.

Onnistunut tosi-tv on julma laji, ja sekös tekopyhää närkästyttää.

Ikään kuin emme itsekin odottaisi sohvillamme, koska Amazing Racen söpöin nuoripari alkaa riidellä, huippumallit pistävät kissatappeluksi ja Top Chefin kokit iskevät veitsensä vaihteeksi kanssakilpailijoiden selkään.

Huipulle pääsee röyhkeydellä, itserakkaudella, terävillä kyynärpäillä. Ja kaikkein korkeimmalle kasan päälle kipuaa katsoja itse, jolle nolausnäytelmää esitetään.

Harvassa menestyneessä formaatissa edes pyritään rakentamaan sankareita, antisankarien etsiminen on paljon mielenkiintoisempaa. Kilteissä koko perheen laulu- ja tanssikisoissakin tarvitaan jokin skandaalipoikanen, jotta katsojaluvut saataisiin kasvuun.

Saamme huokaista helpotuksesta, ettemme ole yhtä säälittäviä kuin BB-talon juopuneet nuoret tyrkyt tai nuotin vierestä laulavat ressukat X-factorin alussa. Me emme ikinä vaivu niin alas kuin lifestyle-kanavien luuserit, joiden painoa, ulkonäköä, lastenkasvatustaitoja ja elämänhallintaa ohjaamaan tarvitaan ammattiapua.

Amerikan ihmemaassa tässä ollaan mestareita. Suomessa jälki oli pitkään kiltin ja kotikutoisen oloista, mutta meilläkin on kyllä jo opittu eteviksi ilkeilyssä.

Esimerkiksi Nelosen uusi Matkaoppaat on ehdottomasti nerokas omassa lajissaan.

Kansa saa yleensä sellaisia sirkushuveja kuin se ansaitsee. Kertovatko katsotuimmat sarjamme siis jotain meistä?

Ehkä, sillä eikö tosi-tv:n antama kuva ole aika hyvä kuva yhteiskunnastamme, ajastamme. Heikkoa on sallittua nokkia silmään, kilpailu pyhittää keinot?

Toisaalta, myös puhdas fiktio vaatii konfliktin toimiakseen.

Kaikilla käsikirjoituskursseilla korostetaan, että jos draamassa ripustetaan seinälle ase, sillä on myös syytä ampua. Onnesta ei voi kertoa hyviä tarinoita.

Teineillä tuntuu olevan huomattavasti meitä tylsästelijöitä parempi ymmärrys siitä, että kaikki televisiossa on pohjimmiltaan fiktiota. Toiset ohjelmat vain ovat paremmin käsikirjoitettuja kuin toiset.

Silti tuotantoyhtiöt pysyvät toiminnassa juuri meidän maksukykyisten ikävien ihmisten ansiosta, ei niinkään fiksujen teinien.

Me olemme se joukko, johon viitataan iltapäivälehden kannessa sanalla kohu. Me olemme ne, jotka ostavat ne iltapäivälehdet.

Me ihmettelemme lauluvisatuomarin väitettyjä skinheadyhteyksiä ja kyttäämme heilahtaako se peitto Big Brotherissa vai ei.

Ja niin toimimalla me annamme tosi-tv:lle lisää elinaikaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi