Nuorena pitää olla oikeus valita väärin

Olipa kerran kaukaisina aikoina määrätietoinen nuori ihminen.

Hän löysi kutsumuksensa jo lapsena, kävi koulunsa napakasti ja pääsi suoraan unelmiensa opiskelupaikkaan.

Hän valmistui säädetyssä ajassa ja sai välittömästi vaativan vakituisen työn. Tuossa työssä hän sitten viihtyi eläkkeelle asti, tuottavana pikku rattaana yhteiskuntamme koneistossa. Sen pituinen se, saduissa.

Todellisessa maailmassa työuraa pyritään taas venyttämään myös sen alkupäästä.

Välivuodet halutaan nipistää pois. Korkeakoulujen pääsykokeista tahdotaan luopua ja korostaa ylioppilaskirjoitusten merkitystä. Aina uudestaan nousevat jostain kummittelemaan puheet opintomaksuista ja tiukemmista aikarajoista valmistumiselle.

Ikään kuin eläisimme yhä maailmassa, jossa koulusta eläkkeelle johtaa suora ja yhtenäinen reitti, joka on kaikille yhtä selkeä ja avoin. Emmekä maailmassa, jossa työt ovat pätkää, ammatin vaihto ja uudelleen kouluttautuminen arkipäivää ja epävarmuus normaali olotila.

Nuoriin ei sitouduta. Miksi siis nuorten itsensä pitäisi sitoutua?

Tiukka putkimalli opinnoissa ottaa heikosti huomioon sairastumisen, perheenlisäyksen tai ylipäätään minkään odottamattoman ja äkillisen muutoksen elämässä.

Putkessa ei ole varaa valita väärin, ajelehtia, löytää uutta. Kehno koulumenestys jättää nykyistä pidemmän varjon.

Tuuliajolla oleva parikymppinen tarvitsee kyllä tukea, esimerkiksi riittävästi opintojen ohjausta. Silti myös kokeiluille pitää jäädä tilaa.

Olen itse ollut se kiltti etupulpetin tyttö. Ylioppilaspapereillani olisi varmaan ehdotetussa mallissa kävelty suoraan sisään yliopistoon.

Olen kiitollinen siitä, että sain vielä käydä epäonnistumassa pääsykokeissa ja jouduin pariksi vuodeksi ihan muualle kuin oli tarkoitus.

Sain testata paikallislehdessä, haluanko sittenkään oikeasti isona toimittajaksi. Opin, minne en ainakaan kuulu täysin väärän alan oppilaitoksessa. Opin, mitä makaroni kaupassa maksaa.

Yliopistoon päästyäni ehdin vielä tehdä rauhassa typeriä sivuainevalintoja, hidastella käymällä opintojen ohessa töissä ja käyttää yökaudet keskusteluun maailmanpolitiikasta punaviinilasi kädessä.

Väittäisin, että olen tämän moraalittoman hortoilun ja yhteiskunnan varojen haaskauksen jälkeen nyt aikuisena yhteiskunnan kannalta tuottavampi yksilö kuin olisin ilman sitä.

Sivistyneempikin, kukaties, vaikka omat irtiottoni ovat vielä säälittävän pieniä ja sovinnaisia.

Tiukasti putkensa sisällä pysyttelevä ihminen oppii täyttämään häntä kohtaan asetetut odotukset, muttei muuta.

Epäröivistä sen sijaan voivat nousta ne, jotka ylittävät kaikki odotukset.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi