Oman käden oikeus on ratkaisuista huonoin

Facebookin yhdentekevistä ryhmistä yksi osui tässä silmiini ja kerrankin pysäytti.

Ryhmässä vaaditaan, että lapsiin sekaantuneiden nimet ja kuvat pitää julkaista verkossa, ja äkkiä. Jäsenmäärä kasvaa vauhdilla, vaikka Facebookissa tästä ei kovin vakavia johtopäätöksiä pitäisi tehdäkään.

Ryhmän kuvauksessa kerrotaan, että tässä kootaan kirjelmää oikeusministeriöön ja kehotetaan asiallisuuteen. Keskusteluseinällä vaaditaan munia pois kidutusta niskalaukausta kivitystä sakinhivutusta saunan takana.

Viharyhmiähän verkossa riittää, eikä ehkä pitäisi provosoitua. Jotenkin tämä jäi häiritsemään. Ehkä siksi, että ryhmä tietenkin tuli minun silmilleni siksi, että joku ystävä oli siihen jo ennättänyt liittymään. Tai siksi, että yleensä minua kiusaavat tällaiset tapaukset, joissa julmuutta yritetään naamioida oikeamielisten toimiksi.

Aloitetaan itsestäänselvyydellä: lapseen kohdistuva seksuaalinen väkivalta on iljettävin mahdollinen teko. Siitä on syytäkin olla vihainen. On oikein vaatia tekijälle rangaistusta ja yhteiskunnalta suojelua.

Silti jopa ihmishirviöillä on ihmisoikeuksia, ellemme halua rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokainen on hirviö.

Oikeusjärjestelmämme perustuu ajatukseen, jonka mukaan seuraukset tietystä teosta ovat mitattavissa ja liikkuvat etukäteen määritellyissä rajoissa. Säännön pitäisi olla kaikille sama.

Julkisuus on rangaistuksena huono, koska sen vaikutuksia on mahdoton ennustaa ja laskea tarkasti.

Tänne toimitukseen tulee usein terveisiä salaliittoteoreetikoilta silloin, jos esimerkiksi insestiä käsittelevässä käräjäuutisessa ei mainita tekijän nimeä.

Viesteissä kysellään, että mitä varten tekoja näin peitellään. Miksi murhaajan nimi paljastetaan tuomion jälkeen, mutta lapsensa raiskanneen nimeä ei?

Syy on yksinkertainen – ja periaatteessa sama, jonka vuoksi oikeussaleissakin tapauksia käsitellään suljetuin ovin. Tekijästä on miltei mahdoton antaa tarkkoja tietoja kertomatta samalla kuka uhri on.

Kotonaan raiskattu lapsi on saanut kokea jo ihan tarpeeksi pahaa, siihen ei enää tarvita lisäksi leimaa otsaan loppuiäksi.

Monessa muussa Euroopan maassa välitetään uhrista vähemmän. Ja kyllä, Suomessakin käsitellään tapauksia, joissa nimen kirjoittamatta jättäminen ei enää auta oikein ketään. Nimi Josef Fritzl on jo kaikkien tiedossa.

En silti toivo, että Suomen media oppii tässä toimimaan suuren maailman tapaan löperösti.

Jos lasten hyväksikäyttäjän nimeä ei ole helppo riittää uhrin nimeen, se yleensä julkaistaan rikosuutisissa siinä vaiheessa kuin muidenkin vakavien rikosten. Siis usein vasta sitten, kun oikeus on tuomionsa antanut.

Epävirallisia keinoja protestoida toki löytyy. Valppaat kansalaiset ovat eri puolilla maailmaa yrittäneet perustaa verkkoon erilaisia listoja, karttoja tai ilmiantojärjestelmiä, joiden avulla on pyritty tiedottamaan, kuka naapurustossa on pedofiili. Ja kyllä, varmaankin löytyy valtioitakin, joissa tällaista pidetään tolkullisena toimintatapana myös viranomaisille.

Valppaat kansalaiset eivät välttämättä edes onnistu alkuperäisessä tavoitteessaan, siis lasten suojelussa.

Oikeusjärjestelmäämme kun kuuluu sellainenkin lystikäs piirre, että kerran loppuun kärsitty rangaistus ei aiheuta enää lisäseurauksia. Sovitettu teko on sovitettu.

Nimen ja kuvan laittaminen verkkoon pedofiliaepäilyn vuoksi sen sijaan tarkoittaa, että mitään toista tilaisuutta sopeutua yhteiskuntaan ei ole. Miksei siis jatkaisi samaan malliin kuin ennenkin?

Entä kuka vastaa siitä, ettei julki päädy erehdyksessä viattomien ihmisten kuvia ja nimiä? Oikeuskin erehtyy joskus, mutta syyttömänä kärsineen on ainakin teoriassa sentään mahdollista saada korvausta. Kasvokuva pedofiilisivustolla sen sijaan on elinikäinen tuomio ilman valitusmahdollisuutta.

Pahimmillaan valppaiden kansalaisten valvontajärjestelmä yllyttää uuteen rikollisuuteen, yksityisiin kostoretkiin. Ikään kuin oikeutettuja syitä oman käden oikeudelle olisi. Siksihän niitä lakeja ylipäätään säädetään, että voidaan määritellä kenellä on valta päättää rajatapauksista.

Petomainen käytös ei poistu yhteiskunnasta sillä, että alamme kaikki käyttäytyä kuin pedot.

Minustakin suomalaisessa oikeuskäytännössä näyttäisi olevan suuren luokan virhe.

Ainakin maallikosta tuntuu, että omaisuus katsotaan liian usein arvokkaammaksi kuin toisen ihmisen terveys tai henkikään. Väkivaltarikoksista annetut rangaistukset vaikuttavat kohtuuttoman keveiltä, kun niitä vertaa talousrikoksiin. Jos uhri on lapsi, kohtuuttomuus suututtaa.

Inhimilliselle kärsimykselle on tietysti mahdotonta pistääkään hintalappua, mikään rangaistus ei riitä korvaamaan jo tehtyä vahinkoa uhrille. Kyllä se silti tavallisen ihmisen oikeustajua vastaan sotii, jos pyörävarkaudesta saa helpommin kovan rangaistuksen ja seksiin pakottamisesta selviää selittelemällä. Sitäkin sopisi miettiä, että saako seksuaalisen väkivallan uhri Suomessa tarpeeksi tehokkaasti apua – ja puututaanko tapauksiin ajoissa.

Kyllä, asialle tarvitsisi varmaan tehdä jotain.

Oikeusvaltiossa se jotain ei kuitenkaan missään olosuhteissa saa merkitä yksityisen lynkkausporukan kokoamista, tai tilan luomista sellaisten toiminnalle.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi