Palvelukseen halutaan: Sirkuttava teräsnainen

Flunssa kävi kylässä ja teki kurkustani käyttökelvottoman. Sanat tulevat ulos rohisten jos ollenkaan, matalammalta ja käheämpänä kuin yleensä.

Pitäisi kai olla tyytyväinen, kun vihdoin saan sen, mitä olen aina halunnut. Äijän äänen.

Normaalisti minulla on heleä ykkössopraano, vaikka miten muuta yrittäisin.

Teininä oli ihan toivotonta, kun eihän sellaisella tyttökuoroäänellä mitenkään pystynyt olemaan rokkenroll ja katu-uskottava treenikämpällä. Kun ikä alkoi kakkosella, puhelimessa luultiin jatkuvasti alaikäiseksi. Yliopiston radiotyön kurssilla otti päähän, kun kaikki muut kuulostivat uutisia lukiessaan Arvi Lindiltä ja itse pelkästään reppanalta.

Jos syvän alton saisi jotenkin harjoittelemalla – tai edes juomalla viskiä läpi yön niin kuin bändin pojat joskus hyvää hyvyyttään tytölle neuvoivat – niin minulla olisi ollut sellainen jo kauan.

Kyllähän se on ihan tutkimuksissakin todettu: matalaa ja tasaista ääntä pidetään luotettavan ja järkevän ihmisen merkkinä. Epäselvä mörinäkin käy, sirkuttaminen tai kimittäminen ei.

Siis, ollakseen vakuuttava, olisi mieluiten oltava mies, tai ainakin kuulostettava maskuliiniselta.

Just joo, sisäinen feministini kirkuu, kun se huomaa, että elättelen salassa tällaisia mielipiteitä.

Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että vähät äänialasta, kunhan ääntä tarvittaessa lähtee. Ja että Arvi Lind on ainoa ihminen maailmassa, jonka on mahdollista lukea Arvi Lindin nuotilla uutisia kuulostamatta pelleltä.

Äänivammaisuus kuitenkin pakottaa miettimään. Niin kuin nyt esimerkiksi sitä, että miksi se naisellisuus tai peräti tyttömäisyys ylipäätään olisi uskottavuuden vastakohta, edes työelämässä.

Ehkä kyse on siitä, että se yhdistyy mielessäni puistattavaan ilmiöön, jota voisi kutsua vaikka kiltin tytön syndroomaksi.

En nyt puhu varsinaisesta ujoudesta, sitä toki esiintyy molemmilla sukupuolilla. Enkä kiltteydestä positiivisessa mielessä, kykynä ottaa huomioon muitakin.

Minä tarkoitan sitä tapaa, jolla ihan pätevätkin naiset mitätöivät itseään jatkuvasti.

Omaa osaamista ei kehdata tuoda kunnolla esille silloin kun olisi syytä. Vaikeita asioita koetetaan pehmentää ja kaunistella loputtomiin, mielipiteet esitetään nätisti piipittämällä.

Ja jos eteen tulee mahdollisuus saavuttaa jotain, käytetään hirveästi aikaa ja energiaa selityksiin siitä, miten mitään ei kannata yrittää, kun ja jos ja mutku. Selitellessä joku röyhkeämpi ehtii korjata potin.

Tunnistan taipumuksen heittäytyä hannariksi itsessäni ja ympärilläni, mutten oikeastaan ymmärrä sitä. Miksi me naiset ihan itse sahaamme itseämme jalkaan esittämällä heikompaa kuin olemme?

En halua uskoa, että vaikuttaakseen niin pätevältä kuin on, pitäisi olla hyvä jätkä. Pikemminkin pitäisi löytyä enemmän tapoja olla vahva ja nainen, kyllähän niitäkin esikuvia maailmaan jo mahtuu.

En myöskään yritä väittää, että maailma olisi jotenkin oikeudenmukainen, vaikka miten muuttaisi omaa asennettaan. Lasikattoja, herrakerhoja ja typeriä sukupuolittuneita stereotypioita on ihan riittävästi, vaikka miten uskoisi itseensä.

Mutta siskot, ei viitsitä tärvellä omia mahdollisuuksiamme itse. Pidetään itsestämme meteliä, kun siihen on aihetta. Ei pyydellä jatkuvasti anteeksi, että olemme olemassa.

Tarpeeksi korkealla äänellä saa lasinkin lopulta rikki.

Kirjoittaja on HS.fi:n uutispäällikkö

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi