Sitä saa mitä klikkaa

"Oletko kyllästynyt sensaatiohakuiseen roskajournalismiin? Entisten mäkihyppääjien sekoilut, Tuksun häät, Ö-luokan jenkkijulkkiksen tissit. Katso kuvat!"

Näin alkoi viime kuussa Outi Vainionkulma-Immosen blogissa syntynyt kampanja, En klikkaa roskaotsikoita -kuukausi.

Ilmeisen moni innostui vaatimaan laatua verkon uutisiin. Vaikutuksesta klikkausten määrään en tiedä, mutta ainakin syntyi keskustelua. Facebook-ryhmään ilmoittautui mukaan noin 1 500 roskaotsikoiden vastustajaa.

En itse jaksa nähdä viihdettä kovin suurena mörkönä, se on viholliseksi liian helppo. Usein kritiikki on vain eliitille helppo keino korostaa omaa erinomaisuutta.

Silti olen innoissani.

Juuri noin! Tämä on täsmälleen oikea tapa vaatia fiksumpaa luettavaa. Verkossa huomio tosiaan on valuuttaa.

Katso täältä millaiset tissit romuttivat asuntosi arvon -otsikoita tehdään juuri tasan niin kauan kuin niitä luetaan.

Sitä tosin en allekirjoita, että journalismi yleensä tärveltyisi nimenomaan siitä, että kävijämääriä kytätään mediataloissa.

En onneksi joudu työkseni miettimään taloutta, mutta ei toimittajallakaan ole enää varaa olla kiinnostumatta niistä luvuista, jos yhtään haluaa ammatillisesti kehittyä.

Emme me voi enää ajatella, että vain toimituksissa päätetään, mikä maailmassa on tärkeää. Se ajatus kuuluu maailmaan, jossa yleisö nähdään vain typeränä ja passiivisena massana, jolla ei voi olla mihinkään asiaan mitään mielekästä sanottavaa. Vanhanaikaista ja ylimielistä.

Kiinnostava ei ole aina tärkeän vastakohta, ja ilman niitä tilastoja me emme saa luotettavaa tietoa siitä, mikä ihmisistä oikeasti on kiinnostavaa. Välillä luvut yllättävät.

Esimerkiksi: Jos me emme HS.fi:ssa mittaisi mitä uutisiamme luetaan, emme tietäisi, että ihmiset hakevat sivultamme joka päivä yllättävän paljon tiedeuutisia.

Ei se lukujen kyttääminen tietysti saa tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisesti merkittäviä uutisia jätettäisiin hoitamatta vain siksi, että se ei kerää kävijäennätyksiä.

Mutta itsekritiikkiin kyllä on välillä syytä. Kehno kävijämäärä voi kertoa siitäkin, että käsiteltävä asia on vaikeasti ymmärrettävä. Vielä useammin se kielii, että uutinen on kirjoitettu jotenkin turhan koukeroisella kielellä tai toimittaja ei itse ole vaivautunut miettimään.

Roskaotsikoita vastustava porukka on joka tapauksessa oikeassa. Välillä hävettää olla toimittaja.

Kuka nimittäin muka on päättänyt, että verkkojournalismin olisi jotenkin lupa olla kehnompaa kuin journalismin yleensä?

Kiire ei minusta ole riittävän hyvä selitys. Resursseja tietysti sopii aina miettiä, ja totta kai mediataloissa tehdään jatkuvasti sellaisiakin arvovalintoja, joihin tavallinen rivitoimittaja ei pahemmin pääse vaikuttamaan.

Silti minusta ei ole ammattimaista keksiä verukkeita sille, että tahallaan johtaa lukijoitaan harhaan.

Olen onneksi töissä talossa, jossa ei juuri joudu miettimään onko tissien paikka otsikossa. Mutta tunnistan kyllä itsessänikin tietynlaisen henkisen laiskuuden. Kehnoja ja kryptisiä otsikkoja syntyy, kun ei ajattele. Ja ajattelemisesta meille kuitenkin maksetaan, tai ainakin pitäisi maksaa.

Katteettomien lupausten antaminen otsikossa nyt ainakin on moraalitonta millä mittarilla hyvänsä.

Naiivisti haluaisin myös kuvitella, että ennen pitkää se myös kostautuu. Jossain kohtaa höpöotsikointiin petytään tarpeeksi monta kertaa, lukijat kaikkoavat. Eikö niin?

Yksi kuu ilman roskaa on alku, mutta ehkä sitä voisi alkaa pidemmällekin paastolle? Tai jos sitä vaikka välillä jättäisi jakamatta sen luokattoman huonon journalistisen tekeleen kaverilleen, vaikka sitä miten vitsinä uskottelee tekevänsä?

Lukijalla on verkossa suuri valta. Käyttäkää sitä!

Muualla verkossa:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi