Synnyttääkö köyhtyminen pyhimyksiä?

Tiedättekö, mikä on varma taantuman merkki?

Se, että ihmisten väitetään yhtäkkiä alkavan kannattaa pehmeämpiä arvoja. Uran ja pelimerkkien keräämisen sijasta panostetaan perheeseen, ystäviin, ylipäätään toisiin ihmisiin. Talouden luisuessa alamäkeen tajutaan, mikä on oikeasti tärkeää, kuulemma.

Keskiluokkainen käyttää muodikkaasti sanaa downshifting, puhuu kiireettömyyden ja ympäristön puolesta, lupaa ensi vuonna ihan varmasti käyttää aikaansa lähimmäistensä kanssa ja hyväksi, vapaaehtoisesti.

Köyhä ilmeisesti muuttuu paremmaksi ihmiseksi, koska on pakko.

On lohdullista ajatella, että ihmiset oppisivat olemaan enemmän ihmisiä toisilleen epävarmoina aikoina. Keskiluokkaiselle tulee parempi omatunto, jos köyhtyvä kansalainen saa vastineeksi jotain, rahan tilalle valaistumisen.

Jotenkin epäilen tätä.

On joskus tottakin, että kun menettää kaiken, osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Ei talousahdinko silti mihinkään perhekeskeiseen onnelaan johda.

Syntyvyys saattaa nousta, mutta muuten mittarit yleensä näyttävät heikoilta myös perhe-elämän kannalta. Päihde- ja mielenterveysongelmat lisääntyvät, lapset ja nuoret voivat huonosti, erilaiset ääriliikkeet kukoistavat.

Eivät eurot takaa onnea, muttei sitä takaa niiden puutekaan.

Ja vaikka niistä toisista ihmisistä joku harva vahingossa kantaisikin huolta, ihan kenestä tahansa ei sovi välittää.

Lamaihminen välittää vain silloin, kun hän laskee välittämisestä olevan itselleen hyötyä.

Esimerkiksi kelpaa liikuttava joulutarina meiltä kotoa Karjalasta.

Kun jonoihin juuttuneilta rekkakuskeilta loppuivat eväät, vapaaehtoiset toimittivat viranomaisten pyynnöstä ruokaa ja juomaa.

Väärin autettu, totesi yleisö. Jouluaattona toimitettu omena ja leipäpala olivat joidenkin mielestä ihan liikaa. SPR sai osakseen arvostelua ja uhkauksia siitä, että nyt loppuu nälkäpäiväkeräyksiin osallistuminen.

Purnauksessa ei ole kyse vain siitä, että valtateiden jatkuva tukkiminen isoilla autoilla ottaa oikeutetusti päähän. Edes perinteinen ryssäviha ei riitä selitykseksi.

Pohjimmiltaan kyse on kyvyttömyydestä asettua toisen ihmisen asemaan. Harvan tarvitsee kokeilla, onko lystiä istua kuudetta päivää rekan nupissa miettimässä koska juomavesi loppuu. Ehkä sitä voisi silti edes yrittää kuvitella, miltä se tuntuu.

Joku jaksaa aina kadehtia rekkakuskin omenaakin. Asenteet ovat ihan yhtä kovia oli sitten taantuma tai nousukausi.

Talouskriisissä kadehtijat pyrkivät kuitenkin perustelemaan toimintaansa muiden ihmisten heikolla tilanteella.

Autetaan nyt ensin kotimaan vanhuksia, autetaanhan, sanoo kadehtija hetki oman yltäkylläisen jouluateriansa jälkeen, vaikkei itse kyllä ole ensimmäisenä apuun säntäämässä.

Ehkä olisi syytä myöntää, että talouden murentuessa muitakin asioita menee rikki.

Ihmisistä suurin osa on ankeina aikoina valmiimpi kadehtimaan sitä omenaa kuin antamaan sen tarvitsevalle. Ihan vieraalle sitä harvoin annetaan koskaan, lamassa se ollaan valmiimpia kieltämään lähimmiltäkin.

Omalta kohdaltaan päätöksen voi sentään vielä tehdä itse.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi