Zombit vanhainkodeissamme

Isoäidilläni oli tapana sanoa, että rapistukoon ruumis, kunhan mieli säilyy kirkkaana.

Uskoin mummia – sillä mikä voisikaan olla pelottavampaa kuin se, että mieli, äly, minuuskin hajoavat hitaasti?

Sittemmin olen muuttanut mieltäni. Ehkä onkin armeliaampaa, jos ei vanhana enää pysty tajuamaan, mitä itselle tapahtuu.

Ylen Spotlight kertoi viime viikolla, että vähintään kolmannes laitoshoidossa olevista vanhuksista saa tarpeettomia psyykenlääkkeitä. Lievempiä rauhoittavia lääkkeitä tai unilääkkeitä ei toine alkaa laskeakaan.

Eikä näin toimita siksi, että psykoottisten oireiden hoitoon tarkoitetut lääkkeet auttaisivat esimerkiksi dementikkoa. Vaan siksi, että lääketokkurainen vaari ei heittäydy hankalaksi tai karkaile sängystään.

Ohjelmassa haastatellut asiantuntijat käyttävät tästä osuvia termejä: zombi-efekti, kemiallinen pahoinpitely.

Ei pitäisi yllättyä. Onhan meille jo kerrottu, että vanhuksemme eivät pääse ulkoilemaan, kärsivät aliravitsemuksesta, sidotaan sänkyihinsä ja unohdetaan yksin kuolemaan.

Vanhassa kansansadussa mies nostaa vanhan isänsä suureen koriin ja aikoo kantaa tämän korissa ulos asunnosta leipää kuluttamasta, hyödyttömän ihmisen.

Sadussa miehen pieni poika huutaa, että ethän sitten isä heitä sitä koria pois. Minä tarvitsen sitä sitten, kun sinä olet vanha.

Samasta sadusta kiertää maailmalla monta erilaista versiota. En muista, onko yksikään niistä suomalaista alkuperää.

Epäilen, että ei. Me olemme valmiita karkottamaan sairaan maahanmuuttajamummon takaisin Egyptiin, koska meidän logiikallamme isovanhemmat eivät kuulu perheeseen.

Se kertoo ehkä enemmän suhtautumisestamme toisiin ihmisiin yleensä kuin suhtautumisestamme maahanmuuttajiin.

En usko, että kyse olisi siitä, etteivät ihmiset haluaisi huolehtia omista iäkkäistä sukulaisistaan. Jokaista välinpitämätöntä jälkeläistä kohtaan löytyy varmaan monta uhrautuvaa omaishoitajaa.

Kyllä ihmiset omistaan huolta kantavat, muttei se välttämättä auta. Harvalla asiantuntemus riittää ymmärtämään lääkityksen päälle, tai vaikka riittäisikin, aktiivisuus ei muuta mitään.

Omaisia ei välttämättä kuunnella. Eikä järjestelmä toki muutenkaan saa olla sellainen, että vain niistä vanhoista ihmisistä pidetään hyvä huoli, joilla on kovaäänisiä puolustajia.

Kateeksi ei käy myöskään hoitajia tai lääkäreitä. Olemattomilla resursseilla ei tehdä ihmeitä.

Hoitoalalla oleva ystäväni kommentoi Spotlightin esiin nostamaa tapausta sanomalla, että pitää valita joko liikkumaton vanhus, tai vanhus, joka kaatuilee ja rikkoo luitaan.

En yhtään ihmettele, että hoitoalalla moni väsyttää itsensä loppuun tai vaihtaa alaa. Valinta on mahdoton.

Ehkä kyse onkin siitä, että vanhusten vaippoja vaihtavat ihmiset eivät itse pääse päättämään kuinka usein vaippoja vaihdetaan.

Mitä kauempana päättäjät ovat, sitä helpompi vanhustyötäkin on käsitellä pelkkinä lukuina ja euromäärinä.

Sitä helpompi on unohtaa, että kyse on ihmisistä. Joille kuuluisi ihmisarvo.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi