Arto Melleri: Elävien kirjoissa

Vimmaisen Arto Mellerin joka sanassa on vibaa

Seitsemännessä runokokoelmassaan Arto Melleri kirjoittaa vimmatusti. Mielteet suoltuvat runsaina ja tarttuessaan paperille eivät silti kangistu vaan joka sanassa on vibaa.

Liikkeelle panevana voimana näyttää olevan se syvä elämän jano, jota ei saa millään sammumaan.

Elävien kirjoissa -teoksessa Melleri on karsinut romanttisten kuvaelmien rekvisiittaa ja siirtynyt riisutumpaan todellisuuteen. Sävyjen rikkaudesta luopumatta hallitseva tyylilaji on realistinen: Melleri kirjoittaa "Kohtalon" yhä isolla alkukirjaimella, mutta se merkitsee kaikkea vähäpätöistäkin mitä elämässä on sattunut tapahtumaan.

Myös maailman kohtalo kirvoittaa kommentteja, kuten Mellerillä aina. Hän katsoo aikakauden lopun ellei sitten viimeisten aikojen näyttämöä ja sanoo: "Eletään Kirjaimien murtumisen aikaa, Baabelinkieltensekoitusta, kirjaimellisesti." Palavan naftan hajussa hän ennustaa: "Nähdään kalvaan Koiruohon kantavan satoa."

Pitkä viikonloppu

Vaihtelevia näkökulmia Melleri hakee roolirunojen kautta. Syrjäkylän vanhapoika kanavoi toteutumattomat seksuaaliset tarpeensa soittelemalla ihailemalleen iskelmälaulajattarelle.

Ääneen pääsevät myös orastavaa rakkautta tunteva pyhäkoulupoika, syntymästä kieltäytyvä syntymätön ja suurten ikäluokkien entinen hippi, nykyinen keskiluokkaisuuden ruumiillistuma.

Kokoelman keskeistä katsomuksellista eetosta on epäsuorasti sijoitettu runoon Rouva Kananpaska. Se on kerrostalon naapurissa korviaan höristävän vanhanrouvan puheenvuoro, jossa hän moraalisen närkästyksen äänenpainoin kauhistelee seinän takana mellastavaa boheemia pariskuntaa. Vanharouva ei pysty ymmärtämään rakastavaisia, mutta rivien välistä käy ilmi, että heille rakkaus on kiihkon täyttämä riitti, jossa elämän alttarille uhrataan kaikki.

Melleri kirjoittaa myös pari kaunista, välitöntä rakkausrunoa ja kehottaa rakastamaan yli varojen, laittamaan rakkauden kasinolla kaiken yhden kortin varaan.

Syksyn lyriikan väriläiskä

Yksityisimpiä tuntoja eritellessään Melleri jää arvioimaan, mitä aika on vienyt ja mitä vuodet ovat tuoneet. Hän on elävien kirjoissa, mutta mitä se merkitsee.

Mukaan tulee melko alakuloisia sävyjä: "Onneton se jolla ei varjoa itsessään." Kirpeä ironia ja talttumaton kapinahenki pitävät runot kuitenkin liikkeessä.

Ehkä hän ohimennen miettii kaiken hintaa, jota ei ole koskaan kysynyt.

"Olen viettänyt pitkän viikonlopun / (kymmenen vuotta), / käsillä, lopulta, maanantain kalpea aamu: / vapisevassa sanomalehdessä pelkkiä / kuolinilmoituksia, / urheilu-uutisia // Tästä maratonista ei kerrota mitään, ja siitä mikä pysyisi / sisällä."

Albertille omistetussa runossa kuvataan, millaista on kun polttaa kynttilää molemmista päistä.

Melleri kuitenkin asettuu entiselle kannalle. Hän toteaa variksen vaakunalinnukseen, ja varis raakaisee: "Non, je ne regrette rien!"

Elävien kirjoissa ei ole huoliteltu tai pilkulleen viimeistelty kokoelma. Monia säkeitä olisi voinut hioa ja paria pitkää runoa tiivistää. Mutta teeskentelemättömässä karheudessaan kirja ottaa mukaansa.

Syksyn lyriikan väriläiskä: kandee lukee!

Arto Melleri: Elävien kirjoissa. Otava 1991. 94 mk.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 17.11.1991

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi