Bo Carpelan: Berg (Kesän varjot)

Bo Carpelan on tilan ja valon maalari, jonka kuvat herättävät muistin aivan uudella tavalla

Laajassa tuotannossaan Bo Carpelan tavoitti mestaruuden ensin lyyrikkona 1960-luvun kokoelmissa ja pian saman tason myös proosateoksissa. Proosa toi ihmiset hänen lyyriseen maisemaansa, mutta yhtä hyvin romaaneissa kuin lyriikassa näkyy sama runollinen laatumerkki, kirkkaan havainnon ja mielikuvituksen liitto.

Kirjoituksessaan Runon avonaisuudesta nuori Carpelan lainasi kiinalaista viisautta ihmisen kolmen ikäkauden tavasta havaita.

Nuorelle ihmiselle vuori on pelkkä vuori. Sitten kun hän on saanut vähän opiskella ja oppia, ei vuori ole enää vuori. "Mutta kun hänen ymmärryksensä on kypsynyt, on vuori jälleen vuori."

Carpelanin mukaan varhainen lapsenomaisuus ja kypsän iän näkemys eivät ole aivan samaa. Niiden välissä on elinikäinen pyrkimys lopulliseen näkemykseen, joka avautuu hetkessä. Vanhuuden kokemuksen juuret ulottuvat kuitenkin syvälle lapsenomaisuuteen, jonka täysikasvuiset, järkevät ja asialliset aikuiset unohtavat.

Uuden romaanin ruotsinkielinen nimi Berg, Vuori, saattaa vihjata vanhaan runoilijanohjeeseen. Teos on saanut suomeksi tyhjänpäiväisen vastineen Kesän varjot. Miksi ei suomeksikin yksinkertaisesti ja selkeästi vain Berg?

Berg on romaanin tapahtumapaikka, Bergmarkien vanha kartano, jossa iäkäs Mattias palaa lapsuuteensa 1940-luvulla. Hän miettii, että vanhusten ja lasten havainnoissa on samaa:

"Aikuiset olivat menettäneet kosketuksen luonnonvoimiin. Lapset ja vanhukset elivät niiden kanssa ja kuuntelivat ääniä, jotka puhuivat Bergissä, ääniä, jotka myös hullut, vapaat sielut ja oikein yksinäiset ihmiset saattoivat kuulla."

Kiintoisin henkilöhahmoista on Jonas, levoton lapsi, jonka oireita merkittäisiin nykyään neljällä versaalikirjaimella. Jonas on nopea ja oikukas kuin kentauri. Hän alkaa äkkiä hehkua, jokin outo eläin hänessä on valmiina hyppäämään. Hän on "äkkipelkojen kapellimestari ja autuaan unen ääni".

Eletään hätäännyksen ja pelon viikkoja, Karjalan kannaksen läpimurron aikaa. Höyryveturi kaartaa asemalle vaunut lastattuina ruumisarkuilla. Kun kirkonkellot alkavat moikua sekavasti, vanha kirkkoherra ryntää pappilasta henkselit lepattaen takana kuin ohjakset.

Kellonsoittaja on Jonas, joka huutaa tapulin avoimista luukuista: "Sota! Sota! Kuolema ryssälle! Sota!"

Toisille lapsille hän kuiskii, että on voitettava kaikki ihmisten juorut ja pahuus, heidän surkeat tosiasiansa ja kylmät ajatuksensa. Suuri Musiikki nostaa esiin sisäiset kuvat, kaiken mikä saa maan kukkimaan: mielikuvituksen, sadut, unet, ilon joka meissä on.

"Sotaa ei ole! Paha katoaa savuna ilmaan! Jos uskotte, tuuli kannattelee teitä", Jonas julistaa kartanon vintin kattopalkeilta ja heittäytyy lentoon, putoaa kädet levällään ja päätyy sahajauhoihin parrujen väliin.

Mattias tapaa Jonaksen hoitokodista, jossa tämä on asunut viimeiset 30 vuotta. Liian vilkas lapsi on vanhuksena eloton kuin kallio, mutta kertoja loihtii hänet elämään. Hän on kuin ikoni, hänessä elää se mikä on muiden ulottumattomissa, "sanaton ajatus, mykkä mutta kaiken sanova tunne".

Kesän varjot lähtee liikkeelle helsinkiläisestä kerrostalosta, jonka huoneet aikoinaan Alkutuuli kuvasi, ja suuntaa sitten maaseudulle.

Berg tuo mieleen Carpelanin edellisen romaanin Benjamin: kertoja on kesämatkalla ja kohtaa poikkeavan lapsuudenystävänsä.

Liikenne menneisyyden ja nykyhetken välillä on vilkasta.

Bergin kertoja käyttää aineistoaan taitavasti, romaani on edellistä keskittyneempi ja seestyneempi.

Siirtymää lapsuudesta aikuisuuteen kuvaa kaksi tapahtumaa: Mattias pääsee irti poikuudestaan; hän näkee miten Rantalan Sonja käy Paul-sedän makuuhuoneessa ja kuulee miten laukaus kajahtaa. "Täällä menin rikki."

Sonja on romaanin värikkäimpiä henkilöitä. Maailmanmatkoillaan hän ehti tavata Billie Holidayn ja kokea suurkaupungeissa myös pakon ja väkivallan. Hän sanoo selvinneensä sieltä pikemmin kuolleena kuin elävänä. Ei pidä paikkaansa: kuolemaa lähestyvänä vanhuksena hän on yhä terävä ja eläväinen.

Myös Mattiaksen onnettomuudet ovat aikuisten maailmaa. Hänen avioliittonsa epäonnistui ja hänen vaimonsa viihtyy Lontoon julmassa maailmassa.

Mikään sukuromaani tämä teos ei varsinaisesti ole. Aikuiset jäävät taustalle, mutta lapset näkevät, miten suvun vainajat kurkkivat tauluistaan kauhun hetkinä. Hiljaisina öinä heidän kuullaan mylvivän ja sormeilevan lukkojaan.

Mattiaksen isä ja äiti ovat etäisiä hahmoja, muutaman adjektiivin arvoisia. Sitä tärkeämpi on kartanon palveluskunta. Mattiaksen varsinainen Äiti on Aina, joka hallitsee keittiötä ja hellii suvun orvoksi jääneitä lapsia. Äidillistä rakkautta saa osakseen myös Mattias, jonka oikeat vanhemmat viihtyvät kaupungissa.

Ainan tytär Elna johdattaa Mattiaksen aikuisten lihallisuuteen. Kuvaan kuuluu, että hän tuoksuu vastasilitetyltä, henkii kuumasti ja pursuaa elämää. Rehevät kansanihmiset edustavat, aivan tradition mukaan, alkuperäistä voimaa ja kykyä rakastaa, kuin vastapainoksi vähäveriselle herrasväelle.

Ruotsin Akatemian Horace Engdahl on sanonut Carpelania "unien arkkitehdiksi". Hänen teoksissaan katot lähtevät tuulen teille ja paljastavat rakennusten sisällön. Arkkitehti

Kaj Nyman viittaa kirjassaan talojen kielestä Carpelanin runojen rakennuksiin.

Tällä kertaa Carpelanin bravuureja ovat komerot, joiden lukkojen takana elää kadonnut aika. Komeroiden hengitys on musta ja niiden silmät kiiluvat. Öisin ne haalivat varjomaisilla käsillään sisäänsä hylättyjä esineitä: iltapukuja, partasuteja, naamioita, jäätelökoneita, valkoisia pellavatakkeja joissa on veriroiskeita.

Kun aikuinen menee vinttikomeroon, hänet löydetään vasta aikojen kuluttua, roikkumassa hirressä yllään musta palttoo, muumioksi muuttuneena, kasvoilla elävä ilme ja hymy, luiseva etusormi pystyssä. "Jos häntä koskettaa, hän rojahtaa kasaksi hiiltä ja tuhkaa."

Surrealistiset yksityiskohdat tuovat mieleen Ingmar Bergmanin elokuvat. Niihin viittaavat Bergissä myös monet valokuvaukseen liittyvät laitteet, joita käyttää kartanon nykyinen emäntä Marina, viisas valokuvaaja.

Kameraa käyttäessään Marina yrittää vangita liikkumatonta ja antaa sille elämän. Hänen havaintonsa vangitsevat pysähtyneen silmänräpäyksen. Hänen kuvissaan valon pitää virrata sisään niin kuin Vermeerin tai Hammershøin maalauksissa.

Myös ihmiset ovat hänen kohteensa. Kuvatessaan vanhaa Sonjaa Marina sanoo tavoittelevansa katsetta elämän ja tuhoutumisen rajalta.

Kirjoittajan työ on itse asiassa lähellä valokuvausta: muistot ovat hänen materiaalinsa, kynä on hänen kameransa. Nuoresta pitäen Mattias on tehnyt vihkoonsa muistiinpanoja, joita hän käsittelee pimiössään, kehittää arkisista asioista jotain pysyvää.

Jo Benjamin siteerasi Paavalin sanoja näkemisestä, joka on aivan toista kuin kuvastimen heijastukset. Carpelan ei tähdennä tutun raamatunkohdan metafyysistä merkitystä, mutta antaa ymmärtää, että juuri lapset näkevät kätkettyä.

Carpelanin kuvien teho on vaikuttava. Hänen proosansa luo saman merkillisen tunteen kuin Proustin lukeminen. Tuntuu kuin muisti alkaisi toimia aivan uudella tavalla.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 23.8.2005

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi