Bo Carpelan: Urwind (Aikatuuli)

Bo Carpelanin romaani helsinkiläisestä kerrostalosta on oma teatterinsa, galleriansa ja konserttisalinsa

Bo Carpelanin Alkutuuli on romaaniksi jotakin ennenkokematonta, ennennäkemätöntä. Siinä on kylläkin viittauksia esseeromaanin suuntaan, eurooppalaisiin mestareihin Brochiin, Hesseen, Musiliin. Mutta tämä on osin harhautusta, sillä Alkutuuli on ennen muuta runollinen romaani, kertomus taiteesta ja elämästä.

Olen ennenkin lukenut romaaneja, jotka viisaine viittauksineen ovat kuin kirjastoja. Alkutuulessa elävät Raamattu ja Shakespeare.

Mutta ei ole toista romaania, joka olisi tällä tavoin oma teatterinsa, taidemuseonsa, konserttisalinsa, elokuvansa. Carpelanin taikurinotteessa lineaarisen kirjoituksen yksitasoisuus syttyy väreihin ja rytmiin, alkaa soida, avautuu syvälle ja korkealle onnellista huimausta tuottaen.

Ulkoiselta muodoltaan Alkutuuli on päiväkirjaromaani: helsinkiläinen vanhojen kirjojen kauppias Daniel Urwind tekee muistiinpanoja elämästään sen vuoden ajan, jonka hänen fyysikko-vaimonsa on tutkijana amerikkalaisessa yliopistossa. Pinnan alla kytee epäilys: palaako vaimo takaisin?

Vaimon osuus kirjassa jää ohueksi eikä päähenkilökään juuri muutu kuvatun vuoden aikana. Asetelma on kuitenkin vain näennäisesti pysähtynyt. Avioliittodraaman ylittää miehen muistoista ja unista rakentuva elämänkuva. Hänen neljä vuodenaikaansa yksinäisyyden eteisessä ovat täynnä tapahtumista kuin Vivaldin Le quattro stagioni.

Sibelius ja silakat

Kertova runo Piha (1969) lisäsi Carpelanin luonnonlyriikkaan ihmiset ja kaupungin. Alkutuuli tuo ihmisten kaupunkiin runon hiukan samaan tapaan kuin loistava surrealististen proosakappaleiden kokoelma Muistan, uneksin (1979).

Alkutuulen kerrostalo on peruspiirteitään sama kuin Pihan runoissa. Ovissa on helsinkiläisiä sukunimiä: Bengtsson, Pietinen, Rista, Peterzen, Kivinen, Berg.

Bengtssoneilla paistetaan silakkaa, Pietisillä kuunnellaan uutisia, Sibelius kaikuu rappuun. Joku nainen huutaa: "Koskepas vaan niin minä lähden!"

Todellisten huoneiden rinnalla ovat uneksitut huoneet. Vanha kunnianarvoisa kerrostalo on sekä laiva että ilmalaiva purjeinaan ikkunaverhot kuin ruumislakanat. Sen hississä matkustaa noitia ja enkeleitä: hissi nousee pilvien kerrokseen tai vajoaa vajoamistaan kuten Pär Lagerkvistin hissi joka meni helvettiin.

Lähellä vinttiä asuvat taiteilijat, keskeisenä viisas vanhus Viktoria, entinen kansainvälinen ballerina.

Porvariston charmi muistuttaa Buñuelin elokuvia. Tiedemiehen kaunis tytär Fanny, kertojan nuori rakastettu, löytyy tukevan vuorineuvos Petrin sylistä. Itsemurhia, hillittyjä sieluntuskia, muodonmuutoksia.

Lähempänä kellaria ovat Stilénit, "kaalintuoksuisessa fluidumissa, vaiennettujen katastrofien, harmaiden tapojen ja sisäisen köyhyyden, sisukkaan, mielipuolisuutta hipovan pikkuporvarillisuuden maailmassa".

Mummu Stilénin kimeiden yksinpuhelujen argumentteja ovat Jes. 14:4 ja Sananl. 20:7. Nuori Stig Stil‚n nousee kellarista lentäjäksi.

Daniel Urwind on myös lentäjä, mutta ilman meluisia moottoreita. Jos Stil‚nillä tuoksui maailmankaalisoppa, Urwindin nimi tarkoittaa maailmankaikkeuden alkutuulta, joka vie ja lennättää tilasta toiseen.

Seikkailun lukujärjestys Alkutuulessa moni seikka on alku-, peri- tai maailmanaikaista, kuten romaanin ullakko käytettyine tavaroineen on alku-ullakko, urvind. Arkkityyppien etsiminen ei kuitenkaan vie Carpelania turhaan suurenteluun vaan luo näyttämöjä, joita valaisee tuhlailevan runsas havainto.

Daniel Urwind on kirjaihminen; hän on melkein syntynytkin kirjaston lastenosaston hyllystä. Hänen matkansa vie päiväkodin, pommisuojan ja elokuvateatterin kautta aikuisuuteen.

Ikäkaudet ja päiväkirjan vuodenajat käyvät suunnilleen yksiin: juhannuksen pihajuhlan pastoraalia seuraa vuoden pimeimpänä päivänä vainajien narrinkulkue, joka saa maailmanrevyyn mittasuhteet.

Kesäänkin kuuluu sairaala ja kärsimys. Liikkuvan työvoiman parakissa asuvat hylätyt ihmiset.

Tiede ja yliopisto ovat kuolemankaltaisia tiloja, niin myös koulu, jonka Carpelan leikkaa irti maapohjastaan ja lähettää purjehtimaan Helsingin taivaalle. Hän kannattaa "leijumisen, seikkailun, unen katkonaista, ihmeellistä lukujärjestystä".

Hirveimpiä paikkoja maailmassa ovat korttelikapakka ja tv-studio. Kapakan keittiö on suuri teurastamo; ravintolassa istuu valtiovarainministeriön Raskolnikov.

Onneton Urwind joutuu keskelle tv-viihteen vastenmielistä valhemaailmaa, "kevyehköä" mutta "vaikuttavaa" scifiä maailmanlopusta. Hänen pitäisi lukea kameralle ohjelman lopputeksti, mutta hän jähmettyy Edward Munchin Huudon hahmoksi.

Kirjastossa hän kohtaa ankaran mutta elävän totuuden: "Tämä talo sauhuaa kidutettujen ja kuolleitten ääniä. Tämä kirjasto vavahtelee rakastavaisten liikkeistä ja kuiskeesta."

Kapellimestarin Haffner

Romaanin aluksi Urwind näkee auton ikkunasta palavan ihmisen voimatta tehdä mitään. Hän on vieras maailmassa, mutta yksinäisyys on hänen voimansa. Elämänsä erakko on tuhatsilmäinen näkijä ja kirjoittaja.

Pohjimmiltaan Urwind on eksistentiaalinen sankari, joka pohtii sisäistä onttouttaan. Hän ei tiedä, kuuluuko hän itselleen, perheelleen vai jumalalle. Hänen sielunsa kamera-ajot tuottavat ahdistuksen kuvia, liidunvalkeita kasvonaamioita hiukan Ingmar Bergmanin 1950-luvun elokuvien tapaan.

Hänen perussurunsa vastapainona on riemu liitolennosta yli maiseman, joka syöksyy vastaan maailmasta ja hänen sisimmästään. Hänen kertomuksensa hitaiden osien raskasmielisyys voi tuntua jähmeältä, mutta niiden kaikenaikaista vastapainoa ovat raikas havainto, klovneria, mielikuvituksen revontulet.

Hänen kirjassaan on surrealismin kliseitä, kuten vanha mies torkkumassa labyrintin ovenvartijana. Sellaiset nukahdukset ovat harvassa. Usein tuntuu, että Carpelan olisi halunnut yhdistää eksistentiaalisen tuntoherkkyyden ja rockvideon tekniikan. Mutta vauhti ei hukkaa ajatusta.

Urwind elää maailmaa ilman rajoja, kaaosta jonka taide kokoaa mielekkääksi. Cézannen ja Paul Kleen puheenvuorot luovat järjestystä, mutta arvon, merkityksen ja armon Urwind kokee selvimmin kapellimestarina. Hänet temmataan äitinsä viereltä konserttisalista johtamaan orkesteria. Ohjelmassa on Mozartin Haffner-sinfonia:

"Minä en ole kukaan. Kolme lyöntiä kallioon, ylväänä virtaa esiin kirkas vesi. Ilo! Selittämätön hahmottuu muodoksi, se on yksi ruumis, leijuva talo, sisin tila. Minä saavutan sen, minulla ei ole ikää, minä olen ikivanha, minä olen aika tiivistyneenä ja pois pyyhittynä, sanaton, minä olen valta ja metamorfoosit."

Taiteen kaikkivallan idea saa tarpeellisen rinnakkaiskertomuksen Urwindin ballerina-tädin muistelmasta. Hänen le grand jeténsä Pariisin oopperassa nousi niin korkealle, että hänet piti poimia tikapuiden avulla teatterin ullakolta takaisin näyttämölle.

Ihmisen uhmakas idea painottomasta tilasta on vanha. Jo alkutaiteilija Leonardo tahtoi lentoon. Carpelan lentää kielessä.

Carpelanin ruotsi on loistokasta, runollisen tiheää ja leikkivää. Nimi Urwind on samaa kuin urvind, alkutuuli, mutta saman suvun alkuisästä, urfader, ovat syntyisin myös ihmisen kaikki urverk, kellot, solur, väggur ja niin edelleen.

Miten tätä urrealismia, surrealismia voi kääntää?

Kyllikki Härkäpään suomennos ylittää leikiten kaikki ne vaikeudet, jotka yleensä ovat voitettavissa. Hänen käännöksensä on alkutekstin veroinen kielellinen suoritus ja osoittaa, miten täydesti Suomen kirjallisuus tätä nykyä tapahtuu kahdella kielellä.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 28.10.1993

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi