Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Eeva Joenpellon uudessa romaanissa heijastuu hänen toimintansa kansalaisliikkeen kärkihahmona taistelemassa Lohjan vanhan kirkon maiseman puolesta.

Romaanin sankaritar asettuu poikkiteloin kaupunginjohdon suunnitellessa suurta jätteidenkäsittelylaitosta hänen mailleen. Kunnallispomo Oki Jokinen on nimeään myöten irvikuva nauravasta johtajasta. Sen hymyn vanha daami saa hyytymään.

Mikään reportaasi Lohjalta 1991-1992 tämä kirja ei ole vaan täyteläinen romaani, Joenpellon parasta laatua.

Lohjan kampanja on jättänyt siihen pikemmin sisäistä latausta kuin ulkoisia tapahtumia. Taistelun riehuessa Joenpelto nimesi edeltäjäkseen Arvid Järnefeltin, kirjailijan ja moraalikriitikon, jota hän kiitti rohkeudesta puuttua ilmiselviin vääryyksiin.

Tuomari Müller onkin osittain moraliteetti, kertomus hyvästä ja pahasta. Kunnollisia arvoja edustaa maanomistajien suku. Roistoja ovat kirkon herrojen lisäksi suuruusharhaiset kunnallispomot ja rahasokeat pankinjohtajat.

Tuomari Müllerin leski pitää heitä maitotilitalouden sivistymättöminä kasvatteina, joilla ei ole edellytyksiä hoitaa yhteisön asioita. Itse hän ei luota pankkeihin vaan pakkaa tarpeen vaatiessa laukkuunsa sileitä seteleitä.

Järnefeltin vaikutus näkyy Joenpellon kuvatessa öykkäreiden ja hurjan rouvansa vastapainoksi "maan hiljaisia". Heidän ammattinsa ovat tyypillisiä: puutarhuri, suntio, taidetakoja.

Joenpellon historiankuvassa rikos ja hyve vuorottelevat. "Hienon miehen" sukutaustana on kieltolakiajan salakuljetus, sama vaurauden lähde kuin Uusimaa-sarjan Matti Reimalla.

Tuomari Müller on nuhteeton siksi, että hän kaiketi tiedostamattaan sovittaa edeltäneen sukupolven laittomuuksia. Hänen ohjenuoransa on viivotin, selkeä debet ja kredit ilman väärinkäytösten mahdollisuutta.

Tuomari Müller nauhoittaa jälkeentuleville viestinsä, jonka mukaan maailmassa on aina sakaalien aika. Rikas ja kunniallinen mies sikisi rikoksen hekumasta, sitten uusi rikoksellinen polvi syrjäytti hänet, mutta sekin joutuu vuorollaan väistymään. Pysähtymätön muutoksen sykli on oikean ja väärän vaihtelua, kukoistuksen ja lakastumisen kiertoa.

Miehet ja naiset sijoittuvat hyvän ja pahan kartalle Joenpellolle ominaiseen tapaan, joka ei noudata naiskritiikin oletuksia.

Kaavoista poikkeavat asetelmat ovat saaneet aikaan penseitä naisarvioita hänen tuotannostaan, eikä uusi kirja niitä kaiketi muuksi muuta. Joenpelto on tällä kertaa hienoimmillaan miesten välisen ystävyyden kuvaajana.

Kirjan naiset ovat melkoisia harppuja ja harpyijoja. Päähenkilön langontytär, ahne kaunotar on Joenpellon karikatyyri modernista ilmiöstä, naisruumiin ihanasta instrumentista, joka on yhtä suuren, valkoisen ja täydellisen autonsa kanssa.

Oikeamielinen Meeri Müller puolustaa suvun kunniaa niin kuin monet Joenpellon voimakkaat naiset. Kaunis langontytär on hänen vihollistensa joukossa, mutta sukutunne saa rouva Müllerin tekemään epäjohdonmukaisimman temppunsa.

Tämä hyveen puolustajatar on kaikin tavoin ristiriitainen ja jännittävä henkilö. Maailman ilkeydet hän voittaa omilla ilkeyksillään. On tosin myöhäistä korjata vääryyksiä tai hankkia oikeutta kaltoin kohdellulle miesvainajalle, mutta kostoa ja kiusantekoa voi aina yrittää.

Joenpellon perspektiivitekniikka toimii oivallisesti, kun hän näyttää sankarittarensa toisesta näkökulmasta. Korskean rouvan tekoja mittaa umpimielinen puutarhuri, järnefeltiläinen ääni, ja siitä näkökulmasta rouvan oikeamielisyys on lumetta.

Joenpelto ei pysähdy arvojen kamppailuun vaan tekee asiastaan ihmisten draamaa. Käy ilmi, että hiljainen puutarhuri omisti tuomari Müllerin sielun toisella tasolla kuin lihallinen vaimo. Se ei ollut homoseksuaalista rakkautta vaan henkistä yhteyttä, jonka edessä rouva Müller on voimaton ja ymmällä.

Vanhan daamin ja kaupungin johdon välisessä taistelussa on ilkikurista farssia, mutta sen alta kuuluu romaanin perussävel, matala tuima kumu. Kerronnan pinta on siselöity perinteikkäästi, ajateltakoon vaikkapa korujen tai hajujen osuutta temaattisessa kehittelyssä.

Joenpellon vapautunut taituruus näkyy sivuhenkilöiden taiteena. Joku pääkadun pikkuyrittäjä kuuluu Gogolin kuolleiden sielujen kaartiin. Tuomari Müllerin ensimmäinen vaimo voisi kasvaa oikeaksi persoonaksi, mutta Joenpelto jättää hänen paikalleen tyhjän tilan, arvoituksen.

Äkisti hän tempaa romaaninsa uudelle tasolle, groteskiin vertaukseen, joka tuo mieleen Joel Lehtosen tappavan satiirin Henkien taistelu, sen lopun teurastamokohtauksen, joka yhdistää "vanhuuden aaveen" ja "maailmankirjallisuuden tunnustaman mielettömyyden".

Lehtosen teurastamoa vastaa Joenpellon luujauhotehdas, juuri se kaupunginjohtajan ajama yritys, jota vastaan rouva Müller kävi taistelunsa.

Teknologian peitekielellä se olisi kaiketi orgaanisen jätteen uudelleenkäsittelylaitos, mutta Joenpellolla se näkyy suurena maailmanmyllynä, jolle on pakko antaa periksi.

Vanha daami ei antaudu ehdoitta. Hänen uhman näytöksiään seuraa luopumisen ele: hän uhraa korunsa, itseytensä tunnukset, nykyajan moolokille. Se on kaunis kunnianosoitus ruhjovalle ajalle ja kuolemalle, viimeisille vastustajille, ja samalla kypsän itsenäisyyden koreografiaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi