Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Esseeteoksessaan Mainio vallankumous (1972) Erno Paasilinna kertoo kirjoitustensa linjasta. 1960-luvun osallistuvana kirjailijana hän asennoitui ensin kulttuuripoliittisesti ja siirtyi vähitellen yhä selvemmin yhteiskunnalliseksi kannanottajaksi. 1970-luvulla tuli tavaksi, että kun keskusteluun tarvittiin paukkupommeja, mukaan pyydettiin Erno Paasilinna, "alustaja toisessa polvessa", kuten hän itse nimitti.

Parhaat alustukset ja muut tilaustyöt Paasilinna on säännöllisesti julkaissut kokoelmina Siperialainen estetiikka (1978) osoittaa jo ilmeistä suunnanmuutosta: kirjalliset ja kulttuurihistorialliset teemat alkavat entistä kiinteämmin kiehtoa kirjoittajaa. Kehityksen luonnollisena tuloksena on nyt ilmestynyt kokoelma Yksinäisyys ja uhma, joka on kokonaan omistettu kirjallisuudelle.

Vaikeneva haastaja

Paasilinnan kirjoitusten kehitystrendille voi tietysti hakea taustaa yleisemmästä yhteiskunnallisesta muutoksesta. Uuden kokoelmansa esseessä Kirjailijan maailmanpolitiikka hän viittaa itsekin erääseen keskeiseen seikkaan. Hän sanoo kulttuuri- ja yhteiskuntapoliittisen tilanteen siinä määrin pysähtyneen, ettei vanhanmallisilla osallistuvilla kirjoittajilla ole kysyntää. Haastajia on liian vähän, yhteiskunta voi levätä rauhassa, Paasilinna päättelee.

"Voi olla että tällaisessa maailmassa tottuu kirjoittamaankin jo ilman erityisiä maailmanpoliittisia murheita", hän toteaa, joskaan ei vailla ironiaa. Paasikiviläistä "tosiasiain tunnustamista" ohjenuorakseen tapaileva paasilinna huomauttaa, että kirjailijatyypeistä parhaiten tässä tilanteessa viihtyvät yhteistoimintamiehet ja veijarit.

Yhteistoimintamiesten ja veijareiden lisäksi Paasilinna erottelee suomalaisen kirjailijakunnan piiristä kaksi muuta tyyppiä: haastajat ja vaikenijat. Epäilen, ettei Paasilinna enää erityisen hyvin sopeudu haastajan rooliin. Sen sijaan kenestäpä muusta kuin itsestään hän kirjoittaisi määritellessään vaikenevien kirjailijoiden kastia:

"Vaikenijat ovat esteettejä, kirjailijoita omassa yksityismaailmassaan, jossa ei ulkopolitiikkaa paljon harjoiteta. He kääntävät selkänsä maailmalle, ja motiivina voi olla ylenkatse, protesti tai välinpitämättömyys. Heidän joukossaan on paljon erakoita."

kenties suuntaa-antavin kokoelman jutuista on kertomus syyskalastuksesta Pentti Linkolan kanssa. Kaksi Hämeen maisemiin eksynyttä vanhaa radikaalia kohtaa toisensa: toinen etelästä, toinen pohjoisesta tullut. Kalastaja ja hänen soutajansa tappavat aikaa puhumalla. "Erakot ovat usein puheliaampia muut, sillä he vaikenevat eniten", Paasilinna tietää.

Niin Linkola kuin Paasilinnakin ovat välillä vaienneet, kunnes jokin sisäinen välttämättömyys on ajanut heidät takaisin kirjoituskoneen ääreen. Ei ole helppo kirjoittaa Suomessa "toisinajattelijan" leima otsassaan. Tämän paineen Paasilinna lyö leikiksi pakinoivassa artikkelissaan Toisinajattelijan työpäivä eli miehitetty rintakehä. Mutta yhtä helppoa ei ole sekään, että dissidentin tekstit institutionaalistetaan, esim. jakamalla hänelle Eino Leinon palkinto.

Edustavat poikkeukset

Erno Paasilinna hakee ikään kuin tukea omille ratkaisuilleen palaamalla klassisten kirjailijoiden tilanteisiin. Hän heijastaa oman identiteetinetsintänsä kirjallisiin sukulaissieluihin. Eino Leinon lisäksi heitä ovat Pentti Haanpää ja Vasili Šuksin.

Näissä esseissä on selvästikin kokoelman varsinainen paino. Henkilökuvaajana, kohdekirjailijansa koko elämäntilanteen tarkastelijana Paasilinna on parhaimmillaan. Syntyy suomalaisen kirjallisuusesseen helmiä, joiden intuitiivista osuutta tekee mieli verrata vain Leinon saavutuksiin.

Paasilinnan kirjallisuuspolitiikkaan kuuluu, että hän ei halua lähestyä kuvattavaansa vain tietystä näkövinkkelistä. Hän tahtoo tavoittaa kohteensa kokonaan, totaalisesti sellaisena, viipaloimatta ja paloittelematta. Tässä suhteessa Paasilinnan metodi asettuu oppositioon tyypillistä kirjallisuudentutkimusta vastaan. Leinon tapaan Paasilinna on synteetikko, eräänlainen kirjailijan sisäislukija, hänen matkatoverinsa.

Oman persoonallisuutensa pohjalta Paasilinna on luonnollisesti mieltynyt tarkkailemaan kirjailijan ja hänen yhteisönsä hankauspintoja. Hänen suosikkikirjailijansa ovat aina olleet aikansa radikaaleja, edistyksen miehiä, jotka ovat jauhautuneet rikki kitkakohdissa kollektiivisten liikkeiden kanssa. Vallankumous syö lapsiaan, mm. kirjailijoitaan, joiden naiivius ei ole sopeutunut sosiaalisen muutoksen edellyttämään joukkovoimaan. Erityisesti Šuksinia eritellessään Paasilinna löytää luovan kirjailijan paradoksin: tämän henkilöt on luokiteltu poikkeusihmisiksi, vaikka he kapinallisuudessaan ovat "pikemminkin hyvin edustavia".

Yhteisön hampaisiin joutuneet kirjailijat ovat Paasilinnalle kirjallisuuden olemuksen määrittelijöitä. Kirjailija toteuttaa tehtäväänsä osoittautumalla "epäluotettavaksi ja moraalittomaksi". Paasilinnan kolmen sivun mittainen Lyhyt oppikirja opettaa hyvän kirjallisuuden olevan aina ihmisen puolella ja eettisesti korkeatasoista. Vaikka esseisti ei erikseen kirjoita Anton Tšehovista, tämän kliininen tarkkailijanasenne väikkyy ihanteena Paasilinnan estetiikassa.

Modernismin estetiikkaa?

Paasilinnan kannanotot kirjallisuudesta korostavat kirjoittamisen yhteyttä elävään elämään. Kukaan ei kehity kirjailijaksi pelkästään lukemalla.

Tässä kohdin esseisti suuntaa suoran rumputulituksen äidinkielenopetukseen eikä unohda kirjallisuustiedettäkään synnintekijöiden joukosta. Hänen "siperialainen estetiikkansa" ei voi sietää valmiita malleja, kaavapiirroksia ja opetussuunnitelmia. Kaikenlainen ohjelmointi tappaa taiteen. Mitään absoluuttista ei voi syntyä kädestä pitelemällä. Maailma on avoin kirja, joka jokaisen on opittava lukemaan itse. Sille, joka kulkee mieli valppaana, maailma voi muuttua sanaksi (kuten Paasilinnan yksi kirjallinen matkatoveri Samuli Paronen on määritellyt kirjallisuuden olemuksen).

Esseessään "ainoasta vapaasta aineesta" eli äidinkielestä Paasilinna kirjoittaa omista lukukokemuksistaan, jotka luonnollisen valinnan tietä näyttävät ohjanneen hänet oman identiteettinsä äärelle. Kirjailijan muotoama maailma on aina hänen näköisensä. Tässä määrittelyt kirjallisuuden olemuksesta tulevat hyvin lähelle modernistista estetiikkaa, sitä kirjallisuuskäsitystä, joka oli vallalla nuoren Erno Paasilinnan etsiessä tietään sanataiteen maailmaan.

Paasilinnan modernistinen estetiikka ei tule 1980-luvun kirjamarkkinoille varmaankaan sattumalta. Sille on todennäköisesti olemassa sosiaalinen tilaus. Ei sovi unohtaa, että eräät otavalaiset kirjailijat ovat yksissä tuumin puhuneet "kirkkaan ja kovan" ilmaisun puolesta ja jahdanneet yhteiskuntarealismin tuottamaa trilogiakirjallisuutta. Hemingwaylainen tiukkuus ja täsmällisyys alkavat olla jälleen merkkitavaraa kirjallisuudessamme.

Yhden Paasilinnan puheenvuoron kautta voi ehkä lähestyä laajemminkin suomalaisen kirjallisuuden tilannetta. Kirjoittaessaan Pekka Tarkan Otavan historiasta Paasilinna poimii erään olennaisen linjan kustannuspolitiikastamme, linjan joka ulottaa vaikutustaan puolen vuosisadan takaa tähän päivään. Tarkkaa lainaten Paasilinna muistuttaa Otavan haalineen piiriinsä kirjoittajia, jotka ovat "valistuksen hengessä vastustaneet suomalaisen ilmapiirin kansallista tai kirkollista umpiota".

Eikö juuri tämä ohjelma ollut 1950-luvun modernistien tähtäimessä, kun he suhteellistivat yleisiä totuuksia ja puhdistivat kieltä "yleisvalheesta" tai avasivat ikkunoita avarampaan maailman ja kirjallisuuskäsitykseen? Modernistien järkevä suhtautumistapa kansallisiin myytteihin, oppositio virallista Suomea kohtaan haki kielelliseksi ilmaisukseen objektiivisen kerronnan tai puheenomaisen lyriikan. 1950-luvun nuorelle kirjailijalle objektiivisuus merkitsi uskollisuutta omalle kokemukselle. Tämä pätee myös Paasilinnaan ja hänen kirjallisiin hengenheimolaisiinsa.

Metodin esitys

Modernismin estetiikkaa Erno Paasilinna ilmaisee esim. kirjoittaessaan raporttia kalaretkestään Pentti Linkolan kanssa. Suotta ei Paasilinna mainitse, että Hämeen "suuret vedet ovat hänelle vieras elementti". Hän kertoo eläneensä suoalueiden, mutalampien ja tammukkapurojen varsilla.

"Järkevää tuntumaa" ei tältä kokemusperustalta voi saada liioin pohjalaiseen lakeuteen, kuten Paasilinna on huomauttanut äskeisessä artikkelissaan Pohjanmaalta (Suomen Kuvalehti 30/1984).

Onko tässä maisemaestetiikassa vertauskuvallisia ulottuvuuksia? Ovatko havainnot modernismin perinteeseen linnoittautuneen kirjailijan tietoisuutta rajoistaan? Todistavatko ne kirjallisesta metodista, joka wittgensteinilaisittain näkee maailman ja kielen rajat yhteneväisiksi? "Kieli on maailman mieli", on Paasilinna lausahtanut eräässä esseessään, viime kädessä modernismin kirjallisuuskäsitystä siinäkin tukien.

Yksinäisyys ja uhma sisältää siten tietynlaisen kirjailijansa metodin esityksen. Merkitseekö tämä jonkinlaista epäkirjailijan vetäytymistä vanhanaikaiseen kirjailijanrooliin, piiloutumista maailman selän taakse?

Ei välttämättä. Kynänkäyttäjänkin on syytä välillä hioa työvälinettään, jotta voisi menestyksellisemmin taistella maailman tuulimyllyjä vastaan. Jossain taustalla haastaja odottaa vuoroaan ja tulee taas, kun sen tilauksen aika on koittanut.

kenties ajan mittaan tämä Paasilinnan opuksista littein ja esteettisin osoittautuu yhdeksi hänen vahvimmista kirjoistaan. Se ei nouse keskustelun aallonharjalle, ei alusta, ei vaadi puheenvuoroa. Sen sijasta se argumentoi, perustelee huolellisesti, pysähtelee miettimään, panee lukijansakin miettimään. Ehkä juuri estetiikan kautta löytyy uusi pelinavaus yhteiskunnalliseen sananvaihtoon. Näinhän kävi 1950-luvullakin: kirjallisuuden dynamiikka voi johtaa räväkkään liikkeellelähtöön laajemmassakin sosiaalisessa kentässä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi