Hannu Mäkelä: Mestari

Hannu Mäkelän elämäkertaromaani eläytyy kohteeseensa

Hannu Mäkelän laaja elämäkertaromaani Eino Leinosta sisältää tekijän jälkipuheen, jossa hän ilmoittaa lähteensä. Niistä tärkein on L. Onervan elämäkerta Eino Leino.

Mäkelä käyttää elämäkerran aineistoa romaanissa, johon hän on loitsinut Leinon äänen. Onerva on mukana ja sanoo Leinolle:

"Sinua ei tunne kukaan. Minä ehkä vain."

Leino myöntää: "Sinä vain."

Ja samaa mieltä on myös Mäkelä. Onerva oli Leinon tärkein ihminen ja hänen elämänsä paras todistaja.

Silti Mäkelän Leino suhtautuu hiukan ironisesti Onervan pohdintoihin tavallisesta ihmisestä, romaanisankari-ihmisestä ja elämäkertaihmisestä.

Samalla Onerva on antanut Mäkelälle vihjeen siitä, miten myöhemmän Leino-kirjan voisi tehdä. Elämäkerrassaan hän puhuu kaikkein nykyaikaisimmasta, romaanimaisesti myötäelävästä esityksestä ja lisää, että aika ei ollut vielä kypsä sellaiseen hänen kirjansa syntyessä.

Mäkelä on nyt ottanut työkseen myötäelävän elämäkerrallisen kerronnan, tuloksena teos taiteilijaromaanien huippuluokkaa.

Hajuheinärouva ja afäärimatami

Mäkelä on pyrkinyt siihen, että kirjan kaikki faktat ovat pitäviä ja tapahtumat tosia, myös niin, että Leinon ajatukset ja mietteet ovat hänen omiaan niin pitkälle kuin mahdollista. Julkaistut kirjeet ja proosateokset ovat kehittelyn pohjana.

Mäkelä käyttää taiten valtavaa aineistoaan. Keskeistä ovat Leinon suhteet rakastettuihinsa Onervaan ja Aino Kallakseen.

Hella Wuolijoen - "hajuheinärouvan" ja "afäärimatamin" - Mäkelä nostaa yllättäen mutta perustellusti tärkeäksi henkilöksi, poliittisen Leinon huonoksi omaksitunnoksi. Teoksessa näyttäytyvät myös ensimmäinen vaimo Freya Schoultz sekä myöhempien aikojen hyvät ja huonot hengettäret.

Miehet jäävät vähemmälle. Kasimir Leino saa paikkansa pikkuveljensä opastajana, maalari Pekka Halonen Tuusulan ystävänä. Uskollinen runoilijaveli Otto Manninen auttelee Leinoa, mutta puolimyyttinen Helkavirsien kesä hänen huvilallaan on vain etäinen muisto. Onervahan sen jo kuvasi.

Onervan elämäkerta esitteli Leinon Pirandello-ihmisenä, moniminäisenä nerona, joka vaihtaa hahmoa ympäristön mukaan ja jossa yksilö monistuu rajattomiin. Nykyään tätä näkemystä sanottaisiin postmoderniksi.

Mäkelä pysyttäytyy modernissa, klassisessakin ihmiskuvassa. Goethen ajatus omasta itseydestä ihmisen korkeimpana onnena hallitsee hänen Leino-kuvaansa. Ilman itseyttä ihminen on kuin tyhjä tuuliviiri, joka "kääntyilee ja jokaista myrskyä mielistelee kitisten".

Mäkelän Leino säilyttää ehjän itseyden. Henkilökuvan johdonmukaisuus ei kuitenkaan jähmetä Leinoa patsaaksi. Syntyy kuva dynaamisesta persoonasta, jonka voima oli juuri ristiriidoissa.

Sisäinen monologi

Mäkelä pääsee synteesiin kehittämällä esitysmuodokseen sisäisen monologin. Leino käy vaiheitaan läpi elämänsä viimeisinä päivinä Nuppulinnan Riitahuhdan talossa, jossa hän kuoli tammikuussa 1926.

Edellisenä vuonna hän oli aloittanut Elämäni kuvakirjan, jonka menestyksekäs ensimmäinen osa muisteli lapsuusvuosia. Tarkoitus oli tehdä moniosainen sarja, koko elämän mittainen muistelma.

Leino sai toisen osan alkuun, mutta kuolema tuli väliin. Mäkelä jatkaa siitä mihin hän lopetti.

Elämäni kuvakirjan aluksi Leino kertoi tavoitteistaan: hän halusi tyylittelyä, "ulkopuolisen havainnon aina sisäistyneempää sielunliikehtimistä", "siis ei niin esineellisesti ja ikäänkuin kouriintuntuvasti enää, vaan taiteellisesti tahkotummin."

Mäkelä saavuttaa Leinon tavoitteet eläytyessään kuolevan runoilijan tajuntaan. Menneitä muistelevan Leinon mielteet hengittävät hitaasti, asia ujuu ja varttuu, sävy on pehmeä ja viipyvä.

Heikkona viruva runoilija kokee asiat epähistoriallisesti limittäin. Hänen tilansa suodattaa pois sitä mikä on ollut nuorta ja mahtavaa.

Leinon rakkaista näyttämöistä ainakin ravintola ja sanomalehdentoimitus ovat jääneet ajan vyöryn alle. Sitä mikä pysyy voi merkitä sanoilla rakkaus, onni ja onnettomuus.

Sisäiseen monologiin Mäkelä on löytänyt juuri oikean kieliparren. Leinolle ominainen alkusoinnuttelu - "suvi soljuu", "taantumus tumma" - on tehokasta säästeliäästi käytettynä. Vyöryttely ja arkaaisen runolliset ilmaisut sulautuvat kerrontaan luontevasti.

Uhma ja nöyrtyminen

Mäkelän kehittämässä tyylissä ollaan modernin romaanin juurilla. Hän huomauttaa siitä kertoessaan Leinon käsikirjoituksesta Edith Joutsenkaula, jonka Otava hylkäsi elokuussa 1922. Leinon alter ego oli siinä tekstissä nimeltään Leopold Bohm, melkein kuin Joycen Odysseuksen (1922) Leopold Bloom.

Mahdotonta, Leino ei ehtinyt lukea Joycea. Mäkeläkin ampuu ideansa upoksiin: "Sinne katosi Leopold Bohm: Bloom, Boom, Bum!"

Leinon henkilön jännitteet ovat monet. Mäkelän romaanin runollisinta ainesta ovat kuvat turvapaikasta, omasta majasta. Runoilijan huone on kajuutta laivassa, jota ajaa eteenpäin työn lieska, tai linna, joka raunioituneenakin on täynnä sisäistä elämää.

Suomalainen idylli on saari kajavien ja kirkkoveneiden Kukkiajärvellä. Sen vastavoima on pimeässä yössä kiitävä juna, jonka veturi savutorvi kipunoiden vie runoilijaa myrskyyn, suurkaupunkien sähköelämään.

Nietzsche lähetti nuoren Leinon yhteiskunnan valhetta ja pakkopaitaa vastaan. Hän ryntäsi vapauden puolesta päin vääryyttä, tahtoi nousta yli kuolevaisten ja oman kohtalonsa.

Nietzschen voitti vanhemmiten uskonto. Sekä Leino että Onerva nöyrtyivät ja päätyivät teosofian sävyttämään käsitykseen elämästä ja kuolemasta.

Mäkelän romaanin nimi Mestari tarkoittaa - paitsi runouden mestaruutta - myös kristusmaista henkistä ihmisyyttä. Teosofi Pekka Ervastilta Leino omaksui pyrkimyksen rakkauteen, joka kohdistuu jokaiseen ihmiseen.

Mestari-nimisen runoelman käsikirjoituksen Leino hukkasi. Romaanissa Leino yrittää jäljittää sitä, mutta kun se ei onnistu, Mäkelä sepittää hänelle säkeitä.

Paremmin Mäkelältä sujuu Elämäni kuvakirjan tyylin kehittely ja L. Onervan elämäkerran jatkaminen fiktion keinoin. Mestari on ilahduttava esimerkki siitä, miten traditio kasvaa elävää kirjallisuutta.

Uudempaan perinteeseen viittaa Sibeliuksen ystävän Axel Carpelanin hahmo, jonka Mäkelä löytää Tuusulan teiltä. Se on viittaus Bo Carpelanin elämäkertaromaaniin Axel, joka on Mestarin sukulaisteos. Aikakauden tuntu, paikan henki on löytynyt; ne sytyttää hehkuun tekijän intohimoinen samastuminen kohteeseensa.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 4.10.1995

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi