Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen jatkaa ihanaa taiteilijaelämäkerrallista romaaniaan

Jos kysyttäisiin, minkälainen on onnistunut romaanin lopetus, kehottaisin lukemaan Hannu Väisäsen Vanikan palat (2004). Sen päätöksen maailmaan avautuva jokispektaakkeli sai lukijan anomaan jatkoa Antero-pojan elämän havainnoille.

Toiset kengät on vastaus odotuksiin: oululaisen yksinhuoltajavääpelin kuusihenkisen perheen 50-luku kääntyy uudessa romaanissa muutosten 60-luvulle, ja tarinaa kertova Antero varttuu alakoululaisesta lukioikään. Samalla pesue jättää kasarmielämän ja siirtyy asumaan kirjavalle omakotivyöhykkeelle.

Hannu Väisäsen kuvataiteilijan työtä vähänkään tunteva ei ihmettele, että maailman synnyttäminen kirjoittamalla käy häneltä kuin luomisen työ. Muunteleva, usein esityksellinen monitaiteisuus on Väisäsen heiniä, ja kuvat ovat saaneet karata vapaasti ulos kehyksistään.

Taiteilijaa on lisäksi siunattu omakohtaisella suhteella kieleen, joka on kirjailijan työn tärkein edellytys. Väisänen näyttääkin kirjoittavan tällä hetkellä kunnianhimoisen laajaa opusta taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta -klassikoiden sarjaan.

Toiset kengät jatkaa moniaistista havaintojen ja tunnelmien maailmaa elävän Anteron tarinaa suoraan siitä, mihin Vanikan palat sen jätti.

Kehittyvän, nyt jo murrosikää elävän pojan energia suuntautuu yhä vahvemmin maailman kokemuksellisuuteen ja sen ilmaisemiseen esteettisin keinoin.

Kiinnostus materiaaleihin, kuvantekoon, esityksen ja illuusion tuottamiseen kertautuu monin tavoin uudessa romaanissa. Noin sanottuna sen toiminta vaikuttaa tekniseltä, mutta lopputulos on kaikkea muuta. Visuaaliseen maailmaan uppoutuva Antero on estoton ja tiedonhaluinen kokeilija. Jo Vanikan paloissa näkkileipä oli nerokas materiaali ihan kaikkeen.

Nyt ikonimaalauksesta innostuva Antero valmistaa uuden sovelluksen munaemulsiosta käyttämällä siihen kekseliäästi kalanmaksaöljyä, kun muuta öljyä ei ole saatavilla. Ikoni on lahja kauniille kirjastonhoitajattarelle, mutta vähitellen härskiintyvä lopputulos tuottaakin musertavan häpeän.

Kuvanteon kannalta on kiinnostavaa, miten Anteroon vaikuttavat varjoteatteri, lohipadon pienoismalli, typpitehtaan räjähdyksen jälkeinen maiseman väritys ja monet muut kuvat, "joita ei voisi kehystää".

Muotoutuvaa taidekäsitystä valottaa sekin, että häntä vetävät puoleensa esimerkiksi muoti, elokuva ja kuorolaulu. Antero kaipaa aina yhteisöllistä kauneuden kokemusta ja toivoo "häikäistymisseuraa" eli jaettua esteettistä elämystä.

Perheen toinen kaunosielu onkin Sisko, ukkokodin ainoa naisenpuoli. Hänessä Anterolla on ymmärtävä kumppani, ja yhdessä "hyvän maun parivaljakko" yrittää saneerata kotia pahkakupeista, viireistä ja hiihtopokaaleista.

Aikuistuvan Siskon poismuutto merkitsee myös nuoremmalle Anterolle lähtölaskennan alkua. Toinen romaanin sisäinen kehityskertomus onkin ukkokodista uloskasvu: "tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta".

Erilaisuuden kokemus ja kodin synnyttämä epäselvä häpeä pakottavat vuosi vuodelta vahvemmin kohti muuta maailmaa. Seksuaalisuus on yksi liikkeelle pakottava voima. Sen merkillistä hämärää Väisäsen kerronta seuloo mainioin episodein.

Taiteilijan kuvallistava koomisen taju säteilee kohtauksissa, joissa Antero osallistuu "alkoviskandaaliin" tai piknikkiin luokkansa "suurimman tytön" kanssa.

Vaikka romaanin näkökulma on tiiviisti Anterolla, saa enemmän maailmasta tietävä suodattaja värittää tarinaa viisaudellaan. Väisäsen ihmistä armahtava elämänymmärys muotoilee täsmällisesti myös originellin isän hahmon.

Huolimatta taipumuksistaan lausuntaan ja sanamaalailuun, hän ei halua kuulla kattonsa alla sellaista sanaa kuin "ihana": "Perseennuolija tulee ihanan käyttäjästä! Tai ainakin housuhameellinen."

Perheen pää pitää kovaa kuria, mutta saa myös ihmisen kasvot. Hän on kuin yritteliäs heimopäällikkö, joka epätoivon hetkelläkin tyyrää joukkoaan eteenpäin: "Lapset kasvavat ja tukkivat, perkele, isänsä suun".

Romaani ei herkuttele ahdistuksen tai niukkuuden kuvauksilla. Silti lukija voi nähdä, miten äidin menetys on merkinnyt perheen. Jokavuotinen joulunvietto on aivan itkettävä episodi. Isän taipumus rituaaleihin pakottaa lapset suorittamaan juhlan kohtaus kohtaukselta. Viinalle haisevan vääpelin johdolla on osallistuttava reippaasti ihan kaikkeen. Kovassa pakkasessa painutaan hautausmaalle ja sanotaan äidille: "Tässä ollaan taas."

Isä on myös alueen joulupukki, joka tonttuineen kiertää talosta taloon, vuodesta toiseen. Apulaiset rukoilevat, "että kaikki joulut kaikissa kodeissa joskus loppuisivat". Romaanin "joulukuvaelma" päättyy myöhään aattoiltana, kun vähitellen sammuva pukki horjuu itkien vuoteelleen.

Tuntuu melkein, että ykstotisen Oulun ja isän silmien alla varttuminen olisi pakottanut näkemään muutoksen välttämättömyyden.

Nuori mies tarvitsee toisen elämän ja toiset kengät – mokkanahkaiset – ja sen käsittää vähitellen isäkin. Kun 17-vuotias Antero, alias "Nättilä", on taas kerran ottanut turpaansa kaupungin kolleilta, lähtölupa tulee kuin itsestään. Suuntana on kuvaamataidonpettajan suosituksesta taidelukio Savonlinnassa.

Matkavalmistelut ovat mahtavat, Antero värjää vaaleat hiuksensa linja-autoaseman vessassa puoli tuntia ennen lähtöä: "Olin onnellinen. Tukkani oli tasaisen musta ja kiilsi, vaikka en tunnistanutkaan sen kehystämiä kasvoja. Mutta tämä oli vasta alkua, sillä kaiken oli muututtava."

Hannu Väisänen tietää, miten lukija vampataan. Tämän romaanin jälkeen on ihan pakko saada tietää, minkälainen vastaanotto Anteron uudella lookilla on Savo-Karjalassa.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 25.3.2007

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi