Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Sinervo antoi äänen ja kasvot runoilijan kätketylle elämälle

Jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta. Jos haluat kertoa totuuden, kirjoita romaani. Näihin Peter Ackroydin usein lainattuihin sanoihin on taas kerran pakko palata.

Runoilija Helena Sinervon oli tarkoitus kirjoittaa Eeva-Liisa Mannerin (1921–1995) elämäkerta. Jo materiaalin keruuvaiheessa tehtävä osoittautui mahdottomaksi: haastateltavat kertoivat "kiiltokuvasta", "kansallisaarteesta", lyriikan modernismin suuresta nerosta.

Sinervo itse oli kohdannut Mannerin teoksissa surua, kärsimystä ja yksinäisyyttä. "Pohdiskelin mitä kertoa ihmisestä, joka asuu yksin mökissään työnsä ääressä", hän kirjoittaa nyt julkaistun ensimmäisen romaaninsa jälkisanassa.

Kävi näet kuten vain kirjailijalle käy: koottu aineisto kirjeineen ja laajoine kirjailijahaastatteluineen fiktiivistyi Mannerin tuotannon erinomaisesti tuntevan Sinervon mielessä. Syntyi romaanihenkilö "Eeva-Liisa", jonka elämää hän alkoi kertoa sisältäpäin. Lopputulos on uskomattoman näköinen ja oloinen elämäkertaromaani Runoilijan talossa, joka tuo kohteensa kuiskauksen etäisyydelle lukijastaan.

Sinervo keskittää kertomuksensa voimakkaasti Mannerin toiseen kotimaahan Espanjaan ja hänen Elmirador-nimiseen "savipytinkiinsä" Churrianassa. Sen katto on romahtanut maanjäristyksessä 1970, ja Eeva-Liisa tutkii seuraavana kesänä talonsa tuhoja. Sekasotkusta löytyvät kirjeet, valokuvat ja esineet pudottavat hänet muistoihin, ja tarinat alkavat virrata runoilijan talossa.

Romaanin dramaattinen askel hämärään on Eeva-Liisan lapsuus- ja nuoruusiän salpojen avaaminen. Sinervo tavoittaa kuin intuitiolla näiden vuosien tapahtumia ja tunnelmia, joista on aiemmin kantautunut vain kuulopuheita.

Ihmeen kaupalla pelasti lääketiede jo vuonna 1921 elämälle 1,9-kiloisen keskostytön. Mutta minkälaiselle elämälle? Happikaapin yksinäisyydessä letkuruokittiin äitinsä jo syntymää seuranneena päivänä menettänyttä vauvaa. Isä ei halunnut kuulla koko hankalasta tapauksesta, joten Eeva-Liisaksi kastettu tyttö päätyy äitivainajansa syvästi uskonnollisten vanhempien kasvatettavaksi Viipuriin.

Kuvaus varhaisista vuosista etenee kohtauksittain, ja painajainen tiivistyy hitaasti. Tuntuu sietämättömältä lukea, miten pienikokoista tyttöä on kasvatettu suolaan kastetuilla vitsoilla, maakellarin pimeydellä, synnin ja saatanan sanallisista uhkakuvista nyt puhumattakaan. Maailman hylkäämä lapsi yrittää itsemurhaa huonolla menestyksellä.

Viisitoistavuotiaana Eeva-Liisa Kukkonen ottaa täysin piittaamattoman isänsä Leo Mannerin nimen omakseen tehdäkseen lopullisen eron äitinsä sukuun. Päätöksen lujittaa pianonkorjaaja Pappa, joka pieksee tytön verille – tietysti pianonkielillä. Eeva-Liisa on erehtynyt kättelemään hänet illanvietosta portille saattanutta koulupoikaa.

Väkivaltaisen lapsuuden maalailu ei ole näiden tarinoiden tarkoitus. Kuvaukset sulautuvat suoraan runoilijan aikuisiän päättymättömiin vaikeuksiin: hän on ihmisarka, pelokas ja väistyvä. Häntä pystyvät pettämään kaikki maa- ja talokauppiaat sekä remonttireiskat Suomesta Espanjaan. Jos hänet raiskataan, hän syyttää itseään, jos tulee vain pullosta päähän, niin sekin taitaa olla oma vika.

"Miehet kohtelivat naista väkivaltaisesti, ajattelin. Jos halusi miehen kanssa elää, se oli kestettävä." Tähän ymmärrykseen hänet saattelee liuta äijiä. Eeva-Liisa suuntaa eroottisia tunteita sekä miehiin että naisiin, mutta ruumiin kokemukset vähän kerrassaan tekevät miehistä peräti epätodennäköisen vaihtoehdon.

Runoilija kokee eksistentiaalista yksinäisyyttä maailmassaan, ja se on traagisesti myös hänen työnsä ehto. Silti hänen ympärillään riittää ystäviä, miehiä ja naisia, jotka kestävät hänen "regressiivistä" käytöstään. Eeva-Liisa näet palautuu ihmissuhteissaan "niin varhaiselle kehitysasteelle, että toinen ihminen nihiloituu".

Hän potee äidittömän traumaa: rakkaan pitää olla kuin emo aina valmiina tarpeita tyydyttämään. "Kukaan aikuinen ei kestä sitä käytöstä." Mutta aika monet ystävät näyttävät onneksi sietävän, heitä ovat "Oiva", "Jalle", "Marjukka" ja "Anna-Liisa".

Jalle on hänen kustantajansa Jarl Helleman, leijonan veroinen tuki kirjailijan tekstien vastaanottajana, rahan ja elämän järjestelijänä: "Ilman Jalle Jalo Peuraa olisin kai jossakin espanjalaisessa hourulassa." Kustantaja on noutanut Suomeen psykoosiin liukuneen kirjailijansa.

Mannerin ihmissuhteet ja yhteydet kirjalliseen kenttään saavat romaanissa uutta valoa. Ristiriitaisia tunteita lukijassa herättää tapa, jolla runoilijaa yritetään saada kertomaan elämänsä & teoksensa kirjallisuusarkiston nauhoitteeksi. Eeva-Liisa kammoksuu "mankkia" ja kehittää omaperäisen tavan selvitä taltioinnista.

Modernismin läpimurron kannalta keskeinen Tämä matka -kokoelma vaiheineen tulee myös kerrotuksi. Eeva-Liisa joutuu puolustautumaan kun Tuomas Anhava ja Kai Laitinen näyttävät jotenkin suunnitelmallisesti vieneen väkisin "läpi" hänen kokoelmansa. Nyt jälkeenpäin on helppo sanoa: Luojan kiitos he tekivät sen, ja antoivat samalla kunniallisen merkityksen ilmaukselle "kriitikkotuki".

Sinervon romaanin suurin ansio on ymmärrys, jolla hän valaisee Mannerin ajattelua. Poikkeusyksilön henkilöhistoria ja persoonan muotoutuminen ovat pysähdyttävää luettavaa, mutta Mannerin lukijoille on vielä arvokkaampaa hänen tuotantonsa keskeisten ajatusten syventäminen.

Aika on teema jota Manner käsittelee toistuvasti, ja sen ympärille myös Sinervo kasvattaa upeasti resonoivaa kerrontaa alkaen romaanin ajallisesti vapaasta rakenteesta. Ajan ja tapahtumisen peräkkäisyydestä hellittäminen sallii ympäristöön sirottuneen ajan käsittämisen:

"Aika on maisema, nyt minä sen ymmärrän. Puut ovat tapahtumia siinä maisemassa. Kun kuljen polkua ja kohtaan puun, olisi hölmöä luulla, että se pulpahti siihen vasta silloin kun minä tulin eikä ollut ennen minua olemassakaan."

"Kaikki aika on ympärillä" ilmentää ajatuksena maailmaan pirstoutunutta ihmismieltä. Mutta se on myös subjektivismia kauneimmillaan – läsnäolona. Ja vihdoin tärkein: luominen, taide, on tuon ympäröivän maailman lukemista, ei jäljittelemistä.

"Ruumis on pyydys. Siihen ihminen tarttuu kun hän pyytää jotain: syntymää, kasvamista, läheisyyttä." Fyysisen ansaan jäänyt sielu on toinen Mannerin suuri teema. Sinervo kirjoittaa sensitiivisesti auki Eroksen ja Psykhen ikiaikaisen kamppailun tarinaa. Hän tavoittaa kauniisti Mannerin omaa, ilkikurista retoriikkaa ja ironian sävyjä puhuessaan ihmisparan loputtomasta toisen kaipuusta.

Psykoanalyysin hornankuilu kierretään kaukaa, ja kaikki kiteytyy lopulta liikuttavaan öiseen näkymään espanjalaisella takapihalla: kuutamon kauneudessa nukkuu kana hopeakylkisen aasin selässä. Niiden lempeä liitto kestää vuodesta toiseen.

Miksi romaani on enemmän totta kuin elämäkerta, sitä on vaikea selittää. Mutta näyttöä riittää – aivan lähivuosilta: Hannu Mäkelä Eino Leinosta ja L. Onervasta, Rakel Liehu Helene Schjerfbeckistä, Pirkko Saisio "Pirkko Saisiosta" – ja nyt Helena Sinervo Eeva-Liisa Mannerista.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 13.10.2004

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi