Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

Helvi Hämäläiseltä kokoelma pitkän tauon jälkeen

Helvi Hämäläinen on parinkymmenen vuoden tauon jälkeen saattanut julkisuuteen kokoelman uusia runoja. Niistä parhaat kuuluvat uhkeimpiin, kiinnostavimpiinkin, mitä meillä on kirjoitettu aikoihin.

Teemat ovat suuria ja sen verran "vanhanaikaisia", että niissä on jo uuden tuoreuden tuntu. Tämä kai on sitä ajankierron rytmiikkaa.

1970-luvulta lähtien nykyruno on opiskellut ennen muuta lähinäkemisen taitoa. Juhlavuutta on kartettu, ja hyvä niin: runo on pysynyt raikkaana, aiheiltaan pienenä.

Koskahan meillä on viimeksi kirjoitettu onnistunut surulaulu talvisodan uhreista tai runnellusta Euroopasta? Kuka olisi käsitellyt ydinuhkaa tai vesien saastumista siten, että runon elävä henki olisi pitänyt pintansa? Nämä ihmeet ovat nyt pitkästä aikaa nähtävissä.

Jo erilaisuutensa takia Hämäläisen näyt, säkeitten majesteetillinen legato, kolorismi ja pitkäjänteinen rytmi erottuvat komeasti omikseen.

Muistot

Runoilija on antanut kirjalle nimen Sukupolveni unta. Perspektiivi on tänä vuonna 80 vuotta täyttäneen, sodat ja maailman suuret murrokset kokeneen näkijän. Syntynyt "uni" on erilainen kuin nuorten.

"Sydämeni säilyttää kuvia / rakkaitteni piirteistä / kuin mieletön lähde, / joka heijastaa kadonnutta", runo tunnustaa. Kokoelma onkin leimallisesti muistojen kirja. Vahva ajantaju, synteesit ja tietoisuus länsimaisesta kulttuuriperinnöstä ovat sen peruskehyksiä.

Hämäläinen kirjoittaa kokoelmansa saatteeksi: "Kirjailijaa saattaa kiduttaa omituinen sydämen ujous – halu runon piilokuvaan, tässä kokoelmassa olen kieltänyt tuon suojan itseltäni."

Hän omistaa säkeitään historian henkilöille, syyllisille tai sijaiskärsijöille kuten Albert Speerille, John F. Kennedylle, Thomas Jeffersonille. Hän puhuu yhtä aikaa Itämerestä, Reinistä ja Styksistä, hän yhdistää keskitysleirit ja kristillisen kärsimysmystiikan.

Suurten myyttien – viattomuuden ja tuskan, panteistisen onnen, kauneudenkaipuun ja kuoleman – runot muuttuvat määrätietoisemmin lihaksi ja vereksi kuin koskaan aiemmin Hämäläisellä. Myös temaattinen selkeys on uutta, eikä se latista vähääkään runollista voimaa, päinvastoin.

Värit

Vahva maalauksellisuus on Hämäläisen tuttuja aatelismerkkejä. Ilmaisut kuten keltainen päivä, niittyjen tumma kulta ja puna, varjot jotka painavat kuin kultaesineet nummella, kuunveri hopeansininen, kirkas, viisas ja räikeänsininen, ovat tämänkin kokoelman luontaista, heleää värinkäyttöä.

Kylmä ja lämmin, lumi ja veri kärjistävät toisiaan. Kuoleman kuvissa pakkanen, tuo tähtikoristeinen rakastaja, jäädyttää maan ja ihmiset: "vain heidän verensä oli lämmin, vain ihmisliha, jonka uhriaika / oli tullut... // Lumi kietoi heidät jäisin vaattein / muuttuen heidän verestään kuninkaalliseksi purppuraksi."

Näin suuri, välistä aivan bakkanaalinen aistivoima kuulunee runouden vaikeimmin hallittaviin tyylipiirteisiin: ylihehkutuksen vaara vaanii. Hämäläisen runot kestävät vahvat lataukset hyvin, mikä kertoo kirjoittajan tarkasta sanakuulosta.

Kuolema

Kuolema on kaikkialla läsnä. Milloin puhuja näkee sen lähellä itseään – "Kuolema on unohtanut viikatteensa minuun, / kuin talonpoika pihapihlajaan" – milloin hän itkee matkalle saatettua – "sinä nukut, nukut itsesi vaaleaksi hiekaksi, hiljaiseksi maaksi, / luittesi salaperäinen vilja synnyttää kuusten tummuutta ja ruohoa".

Uhma ja tyyntymys, mustasukkaisuus ja kapina vuorottelevat uhkeina kuvasarjoina. Rakastettunsa menettänyt huutaa mustasukkaisuuttaan: "Onko hän mennyt syleilemään iltaruskoa, / makaamaan mustia ja valkeita pilviä kuin naisia. / Kuolemaako hän on mennyt ikuisesti rakastamaan, / uskoton, kuolemalleko hän on uskollinen." Tässä on makaaberia keskiaikaista loistoa ja raivoa.

Runojen valoisin elementti on vesi: joki, lähde, puro, virta. Sekin on usein ihmisen kaltainen. Sitä puhutellaan, se vihaa ja rakastaa, se kuolee. Myös ihminen voi muuntua vedeksi, mikä on panteistinen, kaunein mahdollinen kuolema. "Hän katsoi lähteeseen kuollessaan, ei niin kuin Narkissos omaa kuvaansa / rakastaen / vaan lähde katsoi häneen ja rakastuen kätki hänet sydämeensä."

Reininvirta

Hienoimpia runoja on Reininvirran kuolema, yleväsävyinen, rohkeasti visualisoitu valitus, joka kertoo runoilijoiden Reinin, humanismin symbolin, raiskauksesta. Runo huutaa kaikkia Euroopan vesiä suremaan: "Kuulkaa kaikki, olkaa hiljaa: / eräs virta vaaleavetinen, / hiukset kultaa, / virta joka sai ihmisäänen kuin kaiku – / tuo virta on kuollut, / sisarenne, virta, on kuollut, kuollut." Vasaroivan toiston käyttö on musikaalisen varmaa, aidosti riitinomaista kuten Hämäläisellä aina.

Jylhien avaruusnäkyjen, surun ja tilinteon rinnalle putkahtelee ronskia ironiaakin. Kuun valloitus sekoittaa kuuromantiikan ja astronautit. Lopuksi Kuu, kaikkien nainen ja "kaikkien pyöreäkasvoisten, kirjavahuivisten Venäjänmaan neitojen näköinen" saa ylleen ironisen ihailun: "Mikä morsian! Ja taatusti neitsyt, / moista taivaan neitoa ei ole vielä maan poika nainut."

Enpä ihmettelisi, vaikka Sukupolveni unta näyttäisi nuorelle suomalaiselle runoilijapolvelle ylevän retoriikan uutta mallia. Hämäläisen kaltaista suuren tyylin varmavaistoista viljelijää meillä ei ole monta. Kenties heitä ovat vain nuori metafyysinen Paavo Haavikko tai metafyysikoksi kypsynyt Pentti Holappa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi