Irja Rane: Naurava neitsyt

Irja Rane pohtii yksilöä ja teologiaa historian solmukohdissa

Harvaan ja punnitusti julkaiseva Irja Rane jatkaa tämän syksyn teemaa, samaa jolla esikoiskirjailija Juha K. Tapio voitti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon. Kyseessä on romaani, joka ammentaa menneestä maailmankirjallisuudesta: leikkii sillä, viittaa siihen, osoittaa menneille tarinoille kunnioitusta kertomalla niitä edelleen.

Ranelle se sopii hyvin, onhan hän paitsi kirjailija myös kirjallisuudentutkija.

Äkkipäätä tällainen pastissikirjallisuus vaikuttaa kovin "eurooppalaiselta", kuin vastakohtana suomalaiselle. Käsitteiden välillä ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriitaa, pikemminkin päinvastoin.

Monet nykykirjailijat ovat viime vuosina sukeltaneet Euroopan historiaan. Sieltä on löytynyt yllättävän kotimaisia ja moderneja teemoja: rajan pohdintaa, suuren ja pienen kulttuurin rinnakkaisuutta, yksilön selviytymistä katastrofissa, arvojen, uskon ja etiikan kuolemaa. Ja onhan saman metodin käyttäjiä kauempanakin, Aino Kallaksesta Waltariin ja Mustapäähän.

Kolme ilmestystä

Naurava neitsyt koostuu kolmesta tarinasta. Kaksi on 1300-luvulta, yksi 1930-luvun Saksasta. Keskiajan syksyn tarinat sijoittuvat montailloumaiseen Lakson kaupunkiin, jota hallitsee tiukka kahtiajako virallisen kirkon ja pakanallisuuden kirjoman kerettiläisyyden välillä.

Ensimmäinen kertoja on nahkurinleski Lydia. Hänen tielleen tulva tuo sokean lippaantekijän Johanneksen, jolle pyhän neitsyen ilmestys Heinämaarian yönä antaa näön ja tehtävän: on maalattava häränvuotaan kuva Jumalan äidistä, realistinen ja katsojia riemastuttava.

Johannes maalaa kuvan nauravasta madonnasta, ja se jää Lakson linnanrouvan kappeliin sittenkin kun rutto on tappanut kaupungin asukkaat, Johannes kadonnut ja kirkonmiesten kiduttama Lydia kertonut tarinansa ja kuollut.

Toisen tarinan kertoo Bartolomeus, paavin viestinviejä, joka juuttuu joksikin aikaa Laksoon. Hänkin näkee kuvan ja pitää sitä "ymmärtämättömyydessään miltei kauhistuttavana": ei ole keskitytty olennaiseen vaan maalattu kasveja, hyönteisiä, jopa neitsyelle ruskea ja lihaksikas käsivarsi.

Lydia ja Bartolomeus ovat mustaa surmaa edeltäneen myöhäiskeskiajan tyypillisiä edustajia - sellaisina kuin maailmankirjallisuus on ajan ihmiset esittänyt.

Lydia saa monen arvoituksen aikana voimansa siitä, että näkee uskonnon elävinä esimerkkeinä luonnossa. Hänelle jumaluus on ihmettelyä ja nöyryyttä.

Lapsena hyväksikäytetyssä ja tunteensa kuolettaneessa Bartolomeuksessa ruumiillistuu ajalle tyypillinen - Erich Auerbachin sanoin - kristillisen antropologian "raadollinen", ihmisen katoavaisuutta korostava puoli.

Hänelle ihminen on inhottava otus, luonto kaaosta ja Jumala pelkkä politiikan peliväline.

Eikö ihminen ikinä opi?

Kieltään uskomattoman taipuisasti ja mielikuvituksekkaasti muunnellen Rane kuljettaa tarinaa ihmeestä, joka uhmaa vuosisatoja ja maailmanpaloja. Mustan surman jälkeen neitsyt on vielä sovinnollinen ja antaa anteeksi Bartolomeukselle.

Kuusisataa vuotta myöhemmin kuva muuttuu: neitsyt astuu ulos taulustaan, tarttuu sirppiin ja katkaisee sydämettömältä pään keskellä ensimmäisen maailmansodan kauhuja. Eivätkö ihmiset opi mitään? neitsyt kysyy.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tapauksen muistelijan, saksalaisen rehtori Kleinin syksyä varjostaa kansallissosialismin nousu. Hän kirjoittaa lakimiespojalleen Berliiniin siitä, miten väkivalta muuttuu arjeksi. Kirjeitä ei koskaan lähetetä.

Kleinissa, modernissa ihmisessä, yhdistyvät Lydian nöyryys ja Bartolomeuksen välinpitämättömyys. Hän näkee tuhoavan kehityksen muttei pysty pysäyttämään sitä, ei vaikka hänellä on Bartolomeuksen tavoin aikansa uusin ja valistunein tieto tukenaan.

Klein joutuu tunnustamaan pojalleen, ettei enää tiedä, onko Jumala oikeudenmukainen. Sodan varjossa teologia on joutunut samanlaiseen umpikujaan kuin ennen myöhäiskeskiajan ruttovuosia. Vanhat arvot kuolevat, uusi aika alkaa, eikä sen ihminen ole kaunis katsella.

Lohduttoman tarinansa säikeistä Rane punoo kuitenkin varsin lohdullisen - ja hyvin kauniin - kokonaisuuden.

Naurava neitsyt yhdistää kirjassa 1300- ja 1930-luvun ihmisiä. Kaikille se antaa rauhan. Ei, ihminen ei opi eikä muutu, Rane vastaa neitsyelle. Tuhon keskelläkin ihmiselle jää aina ihme.

Mitä ihme sitten on? Monta asiaa, joista voi kirjoittaa monta tarinaa.

Ihme voi olla kuva niin edellä aikaansa, että se nostaa ihmisen toiseen ulottuvuuteen. Se voi olla ehdoton ei pahalle, totaalinen vastarinta ja uhrautuminen. Tai silkkaa nöyrää ihmettelyä, harppaus joko-tai-ajattelusta sekä-että-pohdiskeluun.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 15.11.1996

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi