Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakaisen pätevä tutkimus suomalaisesta asumisesta on kamalan hauska

Kari Hotakaisesta on vuosissa saatu kirjallisuuteemme varsinainen perheasiainneuvos. Sydänkohtauksia (1999) tutki ydinperhehommaa Maunulan lähiössä, Bronks (1993) saman yhteiselämän muotoja Joutomaan ja Keskustan vyöhykkeillä. Myös Buster Keatonilla (1991) oli perheestään paljon sanottavaa, ja varsinkin hyvää, sillä Hotakainen näyttää uskovan lujasti kuin ukko-Snellman kotielämän maailmaa parantavaan vaikutukseen.

Juoksuhaudantiessä kirjailija ulottaa perhepoliittisen katseensa asumiseen, tarkemmin Suomessa asumiseen, ja sehän on aivan oma lajinsa. "Itämaiset opettajat eivät ole koskaan asuneet Suomessa", vakuuttuu romaanin sankari asuntomessuilla. Sisäistä rauhaa ja eheyttä taloasiaan ei löydy edes gurujen mielenmalttiharjoituksista.

Ja niinhän se on, että sääolot ynnä markkinavoimat ovat yhteisvoimin muokanneet asumisesta aikuisen suomalaisen palkkatyöllä kiskoman elinikäisen kivireen. Miten meitä kaikkia koskettava aihe on voinut olla katveessa näin kauan, en ymmärrä.kotirintamamies Matti Virtasen selvitystyöhön. Hän on omaa kerrostalokaksiota asuva varastotyöntekijä, jolla on vaimo ja pieni tytär. Tämä pyhä kolminaisuus joutuu uhatuksi, kun Matti lyö riidan päätteeksi vaimoaan, yhden kerran. Muistutan, että myös Buster Keaton löi siippaansa vain sen ainoan kerran.

Hotakainen laittaaKerrostaloasukki, jokaKotirintamamiehenJuoksuhaudantiessä"Paljon on nyhjäke

Miten rokkia rakastava rauhanmies ajautui näin vaikeaan konfliktiin, selviää vähitellen. Eletään naisten vapaussodan jälkeistä aikaa ja Matista on kymmenessä vuodessa tuottunut täydellinen kotirintamamies. Hän hallitsee kaiken kodinhoitoon ja jälkeläisen huoltoon liittyvän erinomaisesti. Vaimonsa kuuntelevana ymmärtäjänä ja esileikittäjänä hän on vuosissa oppinut panemaan aivan parastaan.

"Mihinkään näistä toimista en ollut saanut koulutusta enkä mallia", tilittää Matti. Kommentin syvempi merkitys valkenee, kun tarinaan saadaan mukaan varttuneempia suomalaisia miesvuosikertoja. Hotakainen tekee romaanissaan ansiokkaan ekskursion kansalliseen miestutkimukseen.

Kotirintamamies joka tapauksessa ylikuumenee ja muuttuu melko hulluksi. Hän kokkailee erikoisleivonnaisia yötäpäivää ja välillä oksentelee ämpäreihin. Vaimon kehotukset hankkia miehisempiä harrasteita johtavat lopulta nyrkin kautta välirikkoon. Matti on tehnyt kaikkensa, sataprosenttisesti, mitä vielä puuttuu?

No tietysti omakotitalo. Sellainen, jonka kivasta terassiratkaisusta vaimo on puhunut Matin kuuroille korville. Kotirintamamies aloittaa järkyttävän pientaloidyllin jahtauksen, ja tämä kilpajuoksu lähiöstä omakotivyöhykkeelle on raastavaa luettavaa.joskus on kelannut kasvuympäristön merkitystä lapselle, löytää Juoksuhaudantien hädän itsestään. Velkainen hartiapankinjohtaja, joka on jo sinut talonpätkänsä kosteusongelmien kanssa, itkee tragedian lainalaisuudet tunnistaessaan.

Matti on älykäs ja pelaa varman päälle. Hän käynnistää pientaloasumisen kenttätutkimuksen saadakseen perheelleen tavallisen, terveen tyyppitalon. Tavoitteena on perheen onni, yksilönä hän ei pane itselleen vähääkään painoa. Kun Juoksuhaudantien sotaveteraani miettii eläneensä parhaat vuotensa "Suomen elämää", Matin aika on puolestaan perheeksi kutsutun tunneyksikön aikaa.

Hotakainen käyttää päähenkilöään taitavasti. Matti elää yhtäältä monologissaan ja muiden romaanihenkilöiden yksinpuhelevan katseen alla. Kielen rekisteri murtuu, kun Matti alkaa pulputtaa raporttia ja analyysia pohjoishelsinkiläisistä asumisoloista. Kerronnan ote aiheeseen näissä sankarin nauhoittamissa ja kirjoittamissa muistiinpanoissa on silmittömän, mutta energisen raivon läpäisemää.taltioinnit vahvistavat, että vaikeinta Suomessa on ilman muuta omistusasuminen. Se on monessa mielessä vaativampaa kuin lisääntyminen ja jälkeläistenhuolto. Hanke sitoo koko perheen kestäviin uhkakuviin aina nousevista kiinteistöveroista edessä häämöttäviin putki- ja kattoremontteihin.

Pelikenttää hallinnoivat kiinteistövälittäjät, joiden strategioista romaani antaa tyhjentävän kuvauksen. Kesämaan Jarmo, syntyjään ylistarolainen kiinteistövälittäjä, on Juoksuhaudantien miehityksen helmi.

Jarmo tuottaa ja myy asumisen mielikuvia ihmisille, jotka elävät ne täysillä todeksi: tyyppitalo, omat sipulit ja basilikat, pihakeinu, kaksi lasta, grillikatos, koira. Sitten vain on löydettävä sunnuntainäytölle asialle altis aviopari, joka uskoo kivan kuistin muutosvoimaan. Tulevassa elämässään he selaavat päät yhdessä paksuja asumiseen erikoistuneita lehtiä ja analysoivat tilaratkaisuja kuin kriisienhallinnan totisia dilemmoja.on trillerijuonta juuri sopivasti sille, joka ei liiemmin mielenjännityskirjallisuudesta perusta. Tarinan käänteitä selaavat vaihtuvat näkökulmat: äänessä on miehiä ja naisia, ja kuten Sydänkohtauksissakin ,

sukupuoliero ja puheenrekisterit leikkaavat toisensa yllättävästi.

Kirjailija väläyttää jälleen analyyttisen ja vastuullisen järjenjuoksun tyyssijaksi naista, energinen täystuho ja hösä on tavallisesti mies. Suomalaisten äijien kirjon kuvaajana Hotakainen on parhaimmillaan, ja heissä saadaan kauniita lisiä kirjallisuutemme tyyppigalleriaan.

Kerrostalossa asuu "alakerran tupakoitsijaa" kyyläävä, niin ikään hulluksi poksahtava laaduntarkkailija. Hän ja psykologi Mäkinen vahvistavat maksiimin: "Kun keskiluokkaiselta ihmiseltä menee tolkku, siitä tulee mulkku."vaivaa nähnyt. Ihan heti ei tulisi mieleen lähteä tommosesta tulokulmasta taloa hankkimaan", analysoi viranomainen kun Matin puuhat alkavat häiritä jo yhteiskuntarauhaa. Ja jatkaa: "Tapa, jolla hän on perehtynyt taloasiaan, kertoo pitkäjänteiseen tutkimustyöhön kykenevästä ihmisestä."

Myös kirjailijan tulokulma tutkivaan romaaniin on omaperäinen. Sen syvyysterävyys yhteiskuntaa ja luokkaeroa pöllyttävään aiheeseensa tuo mieleen Bronksin. Kari Hotakainen näköjään pystyy yhdistämään kriittisen kansalaiskatseen ja kirjallisuuden tavalla joka herättää ajatuksia, tunteita ja lukemisen iloa.

Totta kai lukija joutuu vähän väliä hekottelemaan itselleen, mutta sen kestää, kun jo seuraavalla rivillä nauretaan naapurin keraamikolle.

Juoksuhaudantie on älykäs, energisesti kerrottu ja hauska romaani. Onko se jopa viihdettä, sopii kysyä nyt, kun nykykirjallisuutemme viihteellistymisestä on kannettu yhteishuolta.

Jos on, tervehdin nousussa olevaa suuntausta levollisin mielin. Suosittelen teosta kaikille, jotka joutuvat asumaan Suomessa.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 28.8.2002

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi