Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kjell Westö rakastaa porvarien ja työväen Helsinkiä

Kjell Westön uusi romaani jatkaa suomalaisen yhteiskunnallisen realismin suurta linjaa.

Vuoden 1918 sisällissodan kuvauksena se sivuaa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa ja esimerkiksi kieltolakiajan salakuljetuksen osalta vaikkapa Eeva Joenpellon Uusimaa-eepokseksi nimettyä romaanisarjaa.

Sen historiankuva ja miljööt on toteutettu yksityiskohtaisen tarkasti, olipa kysymys sitten taidevalokuvan juurista tai työläisurheilun vaiheista.

Porvaristo ja työväki törmäsivät 1918 toisiinsa kohtalokkain seurauksin. Sodan jälkeen elämä palasi normaaliin uomaan, mutta kapina ja kosto jättivät haavoja, jotka eivät umpeutuneet helposti.

Missä kuljimme kerran tuo työväen kuvaan hiukkasen proletaarista idylliä. Karheuden ja hellyyden liitto on samantapainen kuin Arvo Turtiaisen runoissa.

Yläluokan kuvaajana Westö lisää Suomen kirjallisuuteen ennen näkemättömän todellisuuden, F. Scott Fitzgeraldin romaanien yltäkylläisen rikkaat, kauniit ja kadotetut ihmiset.

Turtiaisen ja Scott Fitzgeraldin maailmat ovat toivottoman etäällä toisistaan, mutta niiden välille solmiutuu joitakin hentoja siteitä.

Joukko ruotsinkielisiä teekkareita pakenee 1918 Helsingistä ja liittyy valkoisten joukkoihin. Punaiset ovat vielä ylivoimaisia, helsinkiläispojat joutuvat vangiksi.

Heitä kohdellaan hyvin, mutta ylpeimmät tuntevat saaneensa nöyryytyksen. Punaisten tappion jälkeen he kostavat.

Westö noudattaa suunnilleen sitä kuvaa, jonka Jaakko Paavolainen näytti 1967 tutkimuksessaan Valkoinen terrori. Vihan ilmapiiri tukahdutti harkinnan ja luonnollisen oikeudentunnon.

Rangaistusretkikunnan hirmuteot jättivät tekijöihin jälkensä. Nuorukaisista julmin Cedi Lilliehjelm kovetti mielensä ja yritti unohtaa rikoksensa. Romaanin keskushahmo Eccu Widing sai sieluunsa pysyvän vamman, joka joudutti hänen rappiotaan.

Westö näkee köyhyyden ja rikkauden rajan jyrkkänä. Punaisten katkeruudella ja valkoisten ylimielisyydellä on taloudellinen pohja. Taloudellinen ja psyykkinen perimä määräävät henkilöiden elämää kuin kohtalo.

Mutta on heillä myös omatuntonsa, etiikkansa ja vapautensa. Romaanin alaotsikko puhuu tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi.

Eccu Widingiä opastaa ammattiin hänen isänsä, valokuvausta harrastava varakas säätyläinen. Perheen melankolinen ja väistyvä äiti kuihtuu pois.

Eccu huomaa, että molemmat vanhemmat, sekä valo että pimeys, elävät hänessä. Hän tahtoisi kuvata rikkinäisen sodanjälkeisen ihmisen, joka etsii uutta tietä.

Hän ottaa rohkeita kuvia kaupungin nuorista vallasnaisista, jotka tungeksivat muodikkaissa ja vähissä vaatteissa hänen ateljeessaan. Hän sanoo yrittävänsä vangita kauneuden ja pelastaa sen kuolemalta.

"Ikuista minut ennen kuin ilta on täällä", sanoo romaanin maailmannainen Lucie.

Ylikypsän hienostuksen rinnalla elää proletaarinen maailma. Vasemmistoperimä hallitsee sen sankarin Allu Kajanderin vaiheita. Isien kapinan hillitön henki kääntyy maanpetokseksi.

Porvarilliset suurseurat yrittävät ostaa hänen jalkapallotaituruutensa, mutta hän pysyy uskollisena aatteelle ja työläisurheilulle, koska solidaarisuus on tärkeämpää kuin kilpailu.

Lucie Lilliehjelm on uuden ajan uteliaisuuden ja eroottisen emansipaation tytär. Hänen oman säätynsä miehet eivät saa hänestä otetta.

Hänen rohkeita ja arvaamattomia valintojaan ovat alkuvoimaiset urokset, Allu Kajanderin ohella ekspressionistinen maalari Ilmari Salmikoski ja musta jazzmuusikko Jonesy.

Vieras kieli, rotu ja luokka tarjoavat sitä alkuvoimaa, jonka sivistynyt porvaristo on menettänyt.

Lucien proletaarinen vastine on tarmokas Mandi Salin, joka osallistuu Työväen näyttämön toimintaan. Siellä esiintyy myös komea nuorukainen nimeltä Tauno Brännäs.

Mandi pitää itsensä erossa rakkausseikkailuista pyrkiessään nousemaan luokkansa köyhyydestä. Hänen emansipaationsa on ammatillista, mutta ura katkeaa hänen mentyään naimisiin Allu Kajanderin kanssa.

Romaanin kantavia voimia on anarkistisosialisti Ivar, joka tekee muistiinpanoja eikä halua liittyä taistelevien joukkoon, ei punaisiin eikä valkoisiin. 1930-luvun alussa lapualaiset, yhtenä heistä ystäväpiirin Cedi, kyyditsevät hänet autiolle saarelle.

Eikö vuosi 1918 koskaan lopu, hän kyselee. Hänestä tulee kirjailija.

Valokuvaaja Eccu on sukulaissielu. Hänen yritteliäs tahtonsa halvaantuu, mutta hän näkee ja kuvaa sitä paremmin, aina tuhoonsa asti.

Sosialistinen kirjailija ja degeneroituva valokuvaaja ovat Westön romaanin perushahmot. Heidän näkökulmansa työn, toimekkuuden ja sodan ruhjovaan maailmaan hallitsee kirjan hienovireistä kokonaisuutta.

Westön taidot näkyvät miljöökuvauksessa. Kummallakin yhteiskuntakerroksella on oma lempipaikkansa.

Ylemmän kerroksen piiri kokoontuu Oopperakellarin ravintolaan Ruotsalaisen teatterin taloon. Sen jäsenten keskinäinen ystävyys joutuu koetukselle, mutta pysyy. Jazz valloittaa, kieltolain takia pöytien alle on piilotettu lekkerit, joista tee terästetään.

Seurassa on myös nopeiden moottoriveneiden omistaja, arvoituksellinen liikemies Henning Lund, joka järjestää ylellisessä saaristolinnassaan ystäväpiirin viimeisen kokoontumisen, vähän ennen uuden sodan syttymistä.

Proletaari Allu Kajander viihtyy työväen kesäparatiisissa Kivinokalla, jonne nousee pieniä vanerista tehtyjä mökkejä puutarhoineen.

Nuoret miehet tuovat sinne tyttönsä. Yhdessä rakennetaan jalkapallokenttä. Mutta 1930-luvun kireä poliittinen atmosfääri erottaa kommunistiset ja sosiaalidemokraattiset palloilijat omiin seuroihinsa.

Missä kuljimme kerran kuvaa rinnan yhteiskunnallisia oloja ja vaarallisia sielunvoimia. Yksilölliset tekijät ovat samantapaisia sekä rikkaiden että köyhien maailmassa.

Eccu Widing hiihtää ilmeisen tahallaan railoon ja menehtyy. Allu Kajander uhraa elämänsä idän ihannevaltion hyväksi.

Cedi Lilliehjelm murtuu hänkin, mutta rauniosta nousee toinen ihminen. Hän on mukana retkikunnassa, joka yrittää, kylläkin turhaan, pelastaa Allun hengen.

Westön romaani toteuttaa Suomen sotienvälisen historian suurta ja tuttua kuviota. Siitä puuttuu vain kielipoliittinen riita, ehkä tarkoituksellisesti, koska Westö näyttää pitävän taloudellisia ja psyykkisiä tekijöitä tärkeämpinä kuin kieltä.

Romaanin voima on suuren historian sivuun rakentuvien ilmiöiden havainnointi. Westö lisää yleiskuvaan muodin, elokuvien, loistoautojen, tenniksen kaltaisia inhimillisen turhamaisuuden ja ylellisyyden kukintoja.

Herkullisten yksityiskohtien huumaava runsaus ei peitä perimmäistä hartautta, jolla Westö tavoittaa paikan hengen, muiston menneistä.

Hänen alter egonsa huomaa, että kadutkin henkivät vainajien elämää. Kun hän kumartuu, hän tuntee mukulakivien lämmön kaduilla joilla kuljimme kerran.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 7.9.2006

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi