Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Pirkko Saision kykyä katsoa itseään sivusta voi vain ihailla Saision sarja jatkuu uljaan artistisena

Alussa tulevat tuhon enteet: kyykäärmeet lymyävät jaloissa, lohkareiden välistä löytyy ammuttu, mätänevä hylje. Ja sitten menee muisti, onneksi vain tietokoneelta.

Muistista Pirkko Saision Punaisessa erokirjassa on kysymys, haalistumisesta, muuttumisesta, katoamisesta – sekä juuri menetysten pysyvyydestä. Sillä kaikesta jää jälki, halusi tai ei.

Saision jäljitystyö ei kuitenkaan johda muistelmiin, sillä muistelmat tapaavat koostua kokonaisista lauseista, ehjistä ajatuskaarista ja kohtauksista, syiden ja seurausten rakennelmista. Jos yrittää luoda menneestä sanallisen toisinnon, tulee samalla rakentaneeksi virallistettua historiaa, eikä sellainen projekti sovi Saision kielioppiin.

Punaisen erokirjassa etenkin dialogit jäävät pelkiksi tyngiksi, koska kukaan ei oikein saa sanottua, mitä mielessä on. Sen sijaan väistellään, kierrellään, osataan tarttua vain epäolennaisuuksiin, eikä ainakaan jälkeenpäin muisteta juuri mitään siitä, miten edes elämän keskeisimmät tilanteet menivät.

Huikaisevin näyttö tästä on kohtaus, jossa äidin "maailmasta helähtää pohja pois", kun hän korvapuustia haukatessaan kysyy tyttäreltään sitä asiaa "sen likan kanssa":

"Se on niin kuin sä olet ajatellut että se on."

Eleet ja ilmeet kertovat enemmän kuin sanat, ja niille teatterintekijällä on silmää prosaistinakin.

Saision jäljitystyö synnyttää kaunokirjallisuutta. Sellaista, joka etsii, toistaa ja tankkaa – kuten inhimilliselle ajatusprosesseille on ominaista – eikä liitä menneisyyden tilanteisiin enempää viisautta kuin niissä silloin oli, kirjallisuutta, joka ei syytä eikä puolustele vaan toteaa.

Punaisen erokirjan kerronta ei virtaa, päinvastoin, se katkeilee. Mahdolliset suuret kokonaisuudet hajoavat entistä pienemmiksi tajunnan siruiksi. Ihmisten, elämän ja aikakauden mahdollinen näköisyys piilee niissä.

Sekä sirujen ristiriitaisuudessa. Vain yhden totuuden antaminen, edes omista muistoista, olisi moraalitonta toimintaa.

Saision taitavuutta ja Punaisen erokirjan intensiivisyyttä on se, että jokainen sivu huokuu silti eteenpäin menon tuntua, muutosta. Menneisyys ei tule koskaan valmiiksi, ei liiemmin minäkuva.

Viimeistään Punaisen erokirjan jälkeen kenellekään ei enää pitäisi olla yllätys, että kirjailijoistamme juuri tämä on luonut itselleen useampia kirjailijapersoonallisuuksia. Sivulla 56 näemme, miten Jukka Larsson syntyy.

Niin, erokirja. Ensimmäinen enne kirjan sisällöstä on tietysti heti sen otsikossa.

Eroa Saision yritys omakuvaksi tekee etenkin yhdestä naisesta, hiukan myös toisesta, äidistäkin. Kunnes lopussa hänen on jo itse annettava etäisyyttä omalle lapselleen.

Sen sijaan otsikon ensimmäinen sana "punainen" viittaa tietysti aatteen puolelle. Romaani tosin sijoittuu paljolti 1970-luvun niihin piireihin, joissa puolia ei ollut, oli ainoastaan aatteen puoli.

Myös rakkaus sai luvan kuulua siihen. Kohtaus naisparin ristikuulustelusta Teatterikorkeakoulussa on nykykirjallisuutemme hyytävimpiä, niin syytetyt kuin syyttäjät itsensäkin alentavine kannanottoineen.

"Naisen identiteettiäkin vakavampi kysymys on tietysti vallankumouksellisen liikkeen uskottavuus."

Maailmanparantaja tuntee nahoissaan, että proletariaatin diktatuuria ei ole olemassa, on vain diktatuuria.

Kohtalon pieniä suuria vitsejä on se, että punaisuus ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan edes ihotautisairaalassa: "En ole eläissäni nähnyt punajäkälää näin riehaantuneena", lääkäri toteaa. Hän riisuu potilaansa näytteille, opiskelijoiden ihmeteltäväksi.

Ymmärtääkseni Saisio haluaa välttää pienimmätkin moralistiset ylemmyyden idut niitä kohtaan, joiden tolkku petti taistolaisuuden puristuksessa. Punainen erokirja onnistuu siinä. Pikemminkin se on oman moraalin luotaus, jopa ripittäytyminen.

Mutta ilman jälkiviisauden pöyhkeyttä.

Luonnollisesti mukana kulkee myös kertomus varttumisesta kirjailijaksi. Pienin yhteinen jaettava näytti lapsuuden 1950-luvun Helsingissä, Vastavalo 1960-luvun ristiriidat ja sarjan nyt saatu osa siis kirjailijankutsumuksen heräämisen 1970-luvulla.

Lapsuutta, nuoruutta ja alkavaa aikuisuutta yhdistää oman äänen löytämisen ja varjelemisen teema.

Kun kerronta Punaisessa erokirjassa siirtyy yksityisestä perhepiiristä myös julkisuuden henkilöiden pariin, tiettyä tirkistelyn ulottuvuutta ei voi välttää, mikä pikkuisen rikkoo romaanin lumousta.

Mistään tason notkahduksesta ei kuitenkaan voi puhua, vaan Saision sarja jatkuu yhtä uljaan artistisena kuin ennenkin.

Hänen kykyään katsoa itseään sivusta voi vain ihailla.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 12.9.2003

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi