Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Sirkka Turkka on aivan omalajisensa runoilija nykykirjallisuudessa. Hänen edellinen kokoelmansa Vaikka on kesä (1983) oli keskeiseltä osaltaan teos surusta, kuolemasta. Hän yhdisti siinä yksityisen ja yleisen: tunne esiintyi usein eräänlaisen modernin itkuvirren seremoniallisuudessa.

Tulos oli vaikuttava. Ikiaikainen kokemus sai ilmaisun, joka oli yhtä aikaa arkaaisen karu ja kuitenkin alastomasti subjektiivinen.

Uudessa kokoelmassaan Turkka kirjoittaa rakkaudesta, erosta ja kaipuusta. Ei ole olemassa tunnekimppua, jota runous olisi enemmän käsitellyt.

Eikä Turkka kaihda käyttämästä sanoja kuten rakkaus, sydän, ruusu, satakieli.

Runous tekee kielelle hyvää. Se voi tehdä sitä laboratoriossa laatimalla uusia yhdisteitä vanhoista aineksista. Se voi tehdä sitä myös kuin vanhaintavarain liike, jonne on mentävä oppiakseen näkemään kaiken sen arvon ja merkityksen, josta on tullut niin arkista ja tuttua, että sitä ei enää näe.

Hyvä runous tekee molempia yhtä aikaa, ja sellaista Sirkka Turkka kirjoittaa.

Lieneekö suomalaisessa lyriikassa tällä hetkellä toista runoilijaa, joka yhtä ehdottomasti kuin Turkka luottaisi tunteen ilmaisemisen merkitykseen, itse alkuperäisten suurten tunteiden perustavaan voimaan?

Se on hänen tunnusmerkkinsä ja hänen lyriikkansa harvinaisen vetovoiman syy. Se voi panna myös arvelemaan. Kuluuko se mikä palaa niin kuumasti myös nopeasti loppuun?

Lukukokemukseni mukaan niin ei käy. Turkan runot kestävät toistuvaa lukemista menettämättä voimaansa, koska hänen kielensä jättää niin paljon avoimeksi ja koska hänen kuvansa ovat niin yllätyksellisiä. Tunne on kiitorata, mutta runo pysyy ilmassa korkean lyyrisen tekniikan ansiosta.

Olkoon esimerkkinä lyhyt, provosoivan sovinnaisia sanoja käyttävä runo: "Viinin ja ruusujen aika / on sinulta mennyt, / kun sinun kaunis ihmisesi / jättää sinut. / Kun hän jättää sinut, / on ruusu niin yksin, / viini lasissa kuin veistos."

Viimeisessä säkeessä on tyrmäävää lahjakkuutta, joka monin kerroin oikeuttaa sitä edeltävät sanat. Tunteen tajuntaa kiihdyttävä mutta myös hämärtävä juovuttavuus ja taiteen perimmäinen kylmyys ja kovuus joutuvat tässä sellaiseen keskinäiseen suhteeseen, joka antaisi aiheen oppineeseen esseeseen.

"Mitä on olla murheesta raskas?" kiteyttää kokoelman perusteemaa, jota muunnellaan eri tavoin. Mutta Turkka kirjoittaa toisinaan myös intohimon sokeasta, groteskista puolesta, joka hänelle tyypillisellä tavalla näyttäytyy eläimellisessä.

Eläin ja ihminen vertautuvat toisiinsa hyvin epäsentimentaalisesti, Turkalle luonteenomaisesti eläimet voivat saada sekä myytin hahmon että näyttäytyä viettinsä orjuuttamina mekanismeina.

Turkan äänilaji on usein arkisen puheenomainen, mutta ei laverteleva. Siinä on kiihkoa, joka tuntuu pakotetun kieleen, säkeisiin, eikä ilman ponnistuksia. ehkä siinä syntyy vaikuttava yhdistelmä kuumaa ja kylmää, hurjaa ja arkista.

Minun kokemuksessani Turkan runoissa on jotain äärettömän feminiinistä, tavalla joka ei ollenkaan muistuta sitä mitä tuolla sanalla yleensä tarkoitetaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi