Älyllinen rötös

Joulu on monen mielestä tyhmä juhla, patavanhoillinen perheväkivallan ja itsemurhien runsaudensarvi ja kulutuskiiman ylin ilmentymä.

Uskonnottomia korpeaa myös jouluun elimellisesti liittyvä kristinoppi.

En minäkään aina tiedä, mitä kristinuskosta ajatella. Se on kuin märkä kissanpentu hämärässä: siitä on hankala saada otetta.

Syyt kristinopin vihaamiseen ovat moninaiset. Maassamme eräs yleisimmistä lienee luterilaisen kasvatuksen henkiset haavat.

Minullakin on niitä. Muistojeni merta rehevöittävät katkeroituneen ja ilkeän ala-asteen luokanopettajani vanhalta viinalta löyhkäävä hengitys, narisevat kahvinruskeat nahkahousut ja ahdistavat tarinat viimeisistä tuomioista.

Legendat kaikkivoivasta kosmisesta sadistista järkyttivät mieltäni jopa siinä määrin, että kahdeksanvuotiaana kielsin Jumalani. Luokkatoverini varoittivat helvetistä, ja teini-iässä palasinkin hetkeksi kirkon helmoihin suorittamaan piruntorjuntaa paikallisen Jeesus-jugendin riveissä.

Aikaisemmat sukupolvet ovat ilmeisesti vielä pahemmin ruhjottuja – ironista, sillä ihailemani uskonpuhdistaja Lutherhan halusi välittää kuvaa rakastavasta ja lempeästä Jumalasta.

Monet pitävät kristittyjä ahdasmielisinä ja typerinä, vaikka kyseiset paheet eivät ole uskovaisten yksityisomaisuutta. Sorrun niihin jatkuvasti itsekin, vaikka olen agnostikko.

Jo alkukristittyjä syytettiin ikävistä jutuista, kuten insestistä ja ihmissyönnistä. Vaikka molemmat ovat ihmisrodulle perinteikkäitä harrasteita, eivät kristityt niissä muita kansoja kummemmin ole kunnostautuneet.

Kristinuskossa on jotain kuumeisen kiehtovaa. Synnin ja sovituksen vastakkainasettelun lisäksi olen vaikuttunut kristillisestä elämänkielteisyydestä: miksi nauttia liejuisesta maallisesta vaelluksesta, sillä siinähän saattaa hassata mahdollisuutensa taivaspaikkaan?

Marxilaisvaikutteinen vapautuksen teologia kritisoi 1960-luvulla uskon passiivisuutta: taivas oli saatava jo maan päälle, ja sorretut oli vapautettava.

Kristinusko on silti auttamatta odotuksen uskonto, jonka peruskivi on lupaus paremmasta tuonpuoleisessa. Pragmatistifilosofi William Jamesin mukaan hengellinen usko myöntää uskovaiselle lupauksen maailman, mutta materialistin aurinko laskee pettymyksen mereen.

Ja uskollisestihan ovat kristityt lunastustaan odottaneetkin!

Alkukristityt toteuttivat henkensä uhalla lähetyskäskyä, vaikkei pikainen maailmanloppu heidän harmikseen saapunut. Työ tuotti tulosta vuosien kuluessa: kahdentoista opetuslapsen lauma kasvoi yli miljardin vahvuiseksi.

Ja jotkut vieläväittävät, ettei verkostomarkkinoinnissa ole imua.

Kristinusko on niin huikaiseva kulttuuriorganismi, että sitä on asiantuntijoidenkaan mahdoton hallita. Asiantuntemattomista puhumatta – ja juuri he arvostelevat kovimpaan ääneen, vaikkeivät edes erottaisi karmeliittaa jesuiitasta.

Kristinuskon historia on hengellisen etsinnän, poliittisen juonittelun, verenvuodatuksen ja dogmatiikan romanttinen seikkailukertomus, joka on sivutuotteenaan luonut mitä huikaisevinta arkkitehtuuria, taidetta ja kirjallisuutta.

Vaikka kaikki uskonnot nousisivat pelkästä psykologisten tarpeiden rämeestä, on niiden sivuuttaminen olankohautuksella älyllinen rötös.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi