Ärsytyksen hippasleikki

Maanantai sarasti viihdyttävissä merkeissä, kun laatukahvin kylkiäisenä silmäilin Penin puheenjohtajan Jarkko Tontin haastattelua HS:n kulttuurisivuilta.

Tontin mukaan "Mannerheimin patsas keskellä Helsinkiä on loukkaus kaikkia maailman sotarikosten uhreja kohtaan". Vaikka valkoisten vuoden 1918 tuhotöiden arvioiminen nykyajan vinkkelistä onkin anakronismi, oli Tontin väite silti ymmärrettävä.

Se oli myös kauniilla tavalla ärsyttävä.

Olen tullut  välipäätelmään, jonka mukaan ihminen sivistystasosta riippumatta kaipaa ärsytetyksi tulemisen tunnetta.

Toiset hakevat kutkutuksensa Johanna Tukiaisen raajarikkoisen avioliiton seuraamisesta ("Erotkaa, pliis!"), toiset taas tarvitsevat korkealentoisempaa kiihoketta, vaikkapa väittelyn Pertti Lindforsin ja Eino Kailan loogisen empirismin tulkinnoista.

Erityisesti ärsytyksen paheellista hippasleikkiä käydään päivänpolitiikassa.

Pääministeri tölväisee oppositiota epäisänmaallisuudesta, ja nämä nappaavat onnellisina kiinni kuin nälkäiset eväkkäät surviaisentoukasta konsanaan.

Kansanedustaja kertoo isänmaallisen urheilumuistonsa, ja sitten lehdet myyvät koko paketin kuluttajille.

Kansa ärsyyntyy. Ja nauttii.

Väitteeni ei siis ole, että yhteiskunnallinen keskustelu perustuisi yksinomaan esteettisen ärsytyksen hakemiseen. Toteanpahan vain, että se tekee siitä huomattavasti nautinnollisempaa. (Joskus varsinainen asia toki hautautuu leikin alle, mutta sille nyt ei voi mitään.)

Ärsyttävän ihmisen ärsyttävien mielipiteiden seuraaminen on eräänlaista rationaalisuuden huntuun verhottua pornografiaa, molemmilla pyritään herättelemään kiihotuksen tilaa.

Ärsytyksen valtaan joutuessa kehon läpi humahtaa raivoisan hurmion kirkas virta: hengen hopeakuohu, jossa toisiinsa niveltyvät epäuskon ja ylemmyydentunnon pärskeet.

Olo on kuin lahjan saaneella.

Nykyisessä mediakulttuurissa kyseisen kiihotuksen hankkiminen on pornografian tapaan luvattoman helppoa: tarvitsee vain piipahtaa vaki-inhokkinsa blogissa, ja kutkutus on taattu. Loppupäivä kuluu rattoisasti kirjoittajan idioottimaisuutta taivastellen.

Parhaimman tyydytyksen saa, kun kommentoi blogia oikein ilkeästi ja löytää vielä hengenheimolaisia. Olo on kuin orgasmin jäljiltä, mieli on tyyni ja laiska. Joskus käy tosin katalasti, kun nuijapää on sanonut tai kirjoittanutkin jotain lähes tolkullista.

Silloin pitää vaihtaa partneria.

Ehkä voisimme edes kerran kiittää toisiamme: meitä maailman ninamikkosia, päiviräsäsiä, ääri-islamisteja, feministejä, leijonapaitoja, viherpiipertäjiä, turkistarhauksen kannattajia ja Aller -julkaisuja.

Ilman toisiamme eläisimme närkästyksen tyydyttymättömällä jättömaalla. Ja siellä vasta hirveitä asioita tapahtuukin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi