Aave vaeltaa

474 vuotta sitten merirosvot hyökkäsivät Bengalinlahdella brittiläisen kauppalaivan kimppuun ja surmasivat koko miehistön. Tai ainakin yrittivät.

Yksi mies nimittäin ajautui henkitoreissaan autiolle rannalle, josta avuliaat kääpiöheimolaiset pelastivat hänet. Myöhemmin mies löysi rannalta isänsä surmaajan ruumiin, jonka pääkallo kädessään hän nuotion loimotuksessa lausui seuraavat juhlalliset sanat (muoto vaihtelee lähteestä riippuen): "Vannon taistelevani julmuutta ja merirosvoutta vastaan. Poikani ja heidän poikansa jatkavat työtäni."

Jos edellisten rivien lukeminen herätti innostunutta väreilyä henkesi sijoilla, onnittelen. Olet Mustanaamion ystävä ja kuulut siten kulttuurinystävien ylimpään kastiin.

Valitettavasti silloin sinua koskettaa myös seuraava suruviesti. Tuo kaikkien aikojen sarjakuvalehti saapuu Suomessa tiensä päähän neljänkymmenenneljän vuoden jälkeen. Viimeinen, eli 996. numero, ilmestyy joulukuussa.

Itse muistan ensimmäisen Mustanaamio-lehteni. Numero oli 7/1983 ja seikkailu Tuhon Timantit, legendaarisen Kari Leppäsen kuvittama mestariteos, jossa Mustanaamio taisteli natseja vastaan viidakossa.

Aloin salamana fanittaa mystistä naamiomiestä. Ahkeroin itseni kerhon kultajäseneksi ja perustin ystäväni kanssa oman alajaoston, jonka isäni kaapista löytyneen viskipullon innoittamana ristimme Johnny Walkeriksi (Mustanaamion sukunimi kun oli sama).

Vuodet riensivät, mutta innostukseni ei laantunut. Lopulta käsivarttani koristi suurehko Mustanaamio-tatuointi ja kirjahyllyssäni lepäsi lehden jok'ikinen suomessa julkaistu numero.

Mikä Mustanaamiosta sitten tekee niin ylivoimaisen sarjakuvan? Nobel-kirjailija Albert Camus kertoi oppineensa kaiken filosofiasta ja moraalista jalkapallokentällä. Itse opin samat asiat Mustanaamiota tutkimalla, olihan Vaeltava aave universaalin oikeudenmukaisuuden ilmentymä: korruption, rasismin ja diktatuurin arkkivihollinen, joka turvautui väkivaltaan vasta viimeisenä keinona.

Hahmon luonut teatterimies ja kirjailija Lee Falk (1911–1999) oli tosielämässä rotuerottelun ja totalitarismin kiivas vastustaja, ja pääkallovalan ihanteen väitetäänkin innoittaneen vallankumouksellisia.

Kertomuksen mukaan joukko nuoria haitilaisia upseereita perusti Mustanaamio-aiheisen vastarintaliikkeen kukistaakseen diktaattori François "Papa Doc" Duvalierin (1907–1971). Tarinalla ei ollut tosin onnellinen loppu, tieto liikkeestä levisi, ja joukkio "katosi" jälkiä jättämättä.

Vaikka Mustanaamion huippuvuodet Suomessa ovatkin ehkä takanapäin, on kestämätöntä ajatella, etteikö sarjalla muka olisi tuleville sukupolville annettavaa. Onhan se korkeasta eetoksestaan huolimatta huisin jännä. Siksi Mustanaamion diggailu vaikuttaa siirtyvän aivan kuin Mustanaamion virkakin: isältä pojalle.

Eikä sarjan viestikään ole päässyt elähtämään: esiintyyhän merirosvoutta ja julmuutta yhä maailmassa. Ja mikä tärkeintä: Mustanaamio on mies, joka ei kuole koskaan.

Kirjoittaja on muusikko ja vapaa kirjoittaja, joka asuu Rotterdamissa Hollannissa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi