Aitoa menoa

Olen suuntaamassa heinäkuussa Egyptiin häämatkalle aivan kuin Aleister Crowley aikoinaan.

Matkan vaikutusta tehostaakseni olen alkanut iltapuhteena lukea Egyptiläistä kuolleiden kirjaa ja erinäisiä matkakertomuksia.

Ajatuksia on nostattanut eritoten Veikko Ennalan loistavatyylinen Aasi kamelin selässä -reportaasi vuoden 1970 Hymy-lehdessä.

Artikkelissa Ennala näkee Kairosta Gizaan kulkevalla tiellä satapäisen hautajaissaaton.

Toimittajan ihmetellessä paikallisille, miten faaraoiden leposijoille yhä saatetaan haudata, vastaavat nämä saattueen olevan kahdesti päivässä turistien lystiksi järjestetty esitys.

"Jotakin minussa särkyy auttamattomasti ja peruuttamattomasti", toteaa Ennala riipaisevaan tyyliinsä.

Lupaus aitoudesta onkin yksi matkailun myyntivaltteja.

Jos matkailija kokee pääsevänsä osalliseksi paikallisten autenttisesta elämänmenosta, aitouttaa kokemus myös matkailijan itsensä.

Viininmaistajaiset ja sikavartaat eivät kiinnosta kuin epäaitoja ihmisiä. Aidot juovat iltateensä mongolialaisella arolla jurojen paimentolaisten seurassa.

Aitouden ihanne ei määritä ainoastaan matkailua. Sitä vaalitaan niin ruoan, musiikin kuin kaunotaiteidenkin kohdalla.

Vaikuttaa siltä, että aitoudella on jonkinlainen selittämätön, lähes kaurismäkeläinen, suhde menneisyyteen. Mummon leipoma nisu oli aitoa, Fazerin taas ei.

Mutta onko jokin yksiselitteisesti parasta ainoastaan siksi, että se on aitoa?

Vaikea sanoa, sillä en täysin ymmärrä, mitä käsitteet aito tai autenttinen tarkoittavat.

En myöskään tiedä tarkoittavatko ne samaa asiaa: kysymystä yksilön autenttisuudesta ovat toki pyöritelleet Sartren kaltaiset eksistentialistit, mutta me puhumme nähdäkseni hivenen eri asiasta.

Sillä vaikka emme ymmärtäisikään, mitä aitous on, sen hehku kuitenkin vetää meitä puoleensa. Usein jopa niin voimakkaasti, että synteettisyyden suomat edut unhoittuvat.

Vai onko autenttisempaa sovitella köyttä kaulaansa kuin syödä Prozacia ja pysyä hengissä?

Onko veneajelu Disneylandissa kokemuksena vähemmän autenttinen kuin käärmeenpurema Mato Grossossa?

En usko, sillä viime kädessähän jokainen kokemus on kokijalleen autenttinen.

Itse saan suunnatonta iloa myös synteettisestä ja epäaidosta.

Päärynä on ikävystyttävä hedelmä, mutta päärynäesanssi maailman nerokkain keksintö.

José Gonzalézin sielukkaaksi mainostettu akustinen rämpyttely liikuttaa haalean vesilasillisen verran, kun taas Pet Shop Boysin muovinen tanssipop laittaa tunteet myrskyämään.

Siksi minua ei lainkaan haittaisi, vaikka Gizan hautajaissaattue kulkisi yhä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi