Auta, Karita

Tein viime kesänä Ristiinan markkinoilla testin: ostin elämäni ensimmäiset Suomi-verkkarit. Tiedättehän, sellaiset kuin Tapio Rautavaaralla aikoinaan. (Tosin omani olivat synteettistä kuitua ja säkenöivät auringossa oudosti.)

"Onks siistit?" tiedustelin sisarentyttäreltä.

Enoaan huomattavasti muotitietoisempi tyttö katsoi vaateparttani oudoksuvasti ja mutristi huuliaan: "Ei."

En lannistunut vähättelystä, vaan päätin empiirisesti testata verryttelytakin suhdetta ulkoiseen ja sisäiseen tilaan eri koetilanteissa.

Kansallisiin tunnuksiin sonnustautuminen on paljon muodikkaampaa kuin usein ajatellaan. Poppariklaanit ovat koristaneet itsensä Union Jack -hihamerkein, -laukuin -ja paidoin Paul Wellerin ja The Who-yhtyeen malliin. Ja mitä olisikaan ollut Oasis ilman Noel Gallagherin Union Jack-kuvioitua Epiphone-kitaraa?

Jostain syystä Suomi-tunnusten käyttö ei ole ollut huudossa, vaan yleisen mielipiteen mukaan niitä ovat kanniskelleet vain lähiöiden työttömät uusnatsit, joilla on terminaalivaiheen ylittänyt imppausongelma.

Vedin takin niskaani.

Helsingin Hämeentiellä ihmiset loivat pukimeeni häveliään kiinnostuneita katseita.

Ruotsin Norrköpingissä herätin lähinnä vaivaantunutta hiljaisuutta. Ainoat kontaktinottajat olivat skotlantilainen mies ja lauma jurrisia teinityttöjä.

Keittiösosiologisissa tutkimuksissani saavutin ilahduttavimman koetuloksen 174 eri kansallisuuden kukittamassa Rotterdamissa.

Vastaantulijat suhtautuivat habitukseeni ystävällisen arvioivin elein, eräät jopa nyökäyttivät päätään hyväksynnän merkiksi. Ikään kuin he olisivat halunneet sanoa: "Hyvä. Sinäkin olet sentään jostain kotoisin."

Havaitsin myös sisäisen tilani oudosti kohonneen. Huomio, joka maattomuusajatukseen kiintyneelle siviilipalvelusmiehelle tuntui eriskummalliselta.

Tosiasia on se, ettei Suomi-verkkareissa ole mitään hävettävää: ne ovat mukavat ja klassisella tavalla tyylikkäätkin. Siis aivan toista maata kuin vaikkapa umpinaurettavat Svea-pipot.

Suomi-verskoissa voi urheilla, käydä kulttuuririennoissa tai vaikkapa painella yökerhoon seuranhakuun. Suomi-verkkarit yllä ei tarvitse vaivata päätään orwellilaisella nationalismi–patriotismi-analyysilla tai muistella Suomussalmen taisteluita. Yhtä hyvin voi juhlia mielessään vaikkapa Maiju Gebhardia, A. I. Virtasta tai Gösta Sunqvistia.

Niiden ainoa miinuspuoli onkin se, etteivät niitä käytä merkittävät kulttuuritahot. Juuri siksi ne eivät ole vielä saavuttaneet samaa "groovya" statusta kuin Englannin-serkkunsa. Näillä puhein haastankin kulttuurielämämme kerman kansallispukumme maineenpalautukseen: Auta, Karita Mattila! Auta, Darude!

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi