Auttamisen vaikeudesta

Lahjoitin rahaa Haitille.

En paljon, mutta jotain kuitenkin.

Ystäväni ihmetteli, miksi syydin vaivalla hankkimaani paalua moiseen turhuuteen.

"Ranskahan siellä on sikaillut, ei meillä ole velvollisuutta lahjoittaa rahaa. Eikä se edes auta mitään", vanha DDR:n kasvatti motkotti viinilaseja tyhjennellen.

Lahjoittelijat olivat ystäväni mielestä ärsyttävää sakkia, jotka vääriin käsiin päätyvien anerahojensa rohkaisemina potivat moraalista ylemmyydentunnetta suhteessa kanssaihmisiinsä.

Kätkin sanat ja tutkiskelin niitä sydämessäni.

Kuten humalaiset useimmiten, ystäväni oli ainakin osittain oikeassa: enhän minä ollut velvollinen yhtään mihinkään.

Hänen voimaton nihilisminsä oli silti hyytävää: auttaminen oli turhaa, eikä yksilö voinut teoillaan vaikuttaa mihinkään.

Antaa muiden hoitaa.

Poliittista nihilismiä tavataan pitää 1800-luvun aatteena, joka pyrki kumoamaan aikansa vallitsevat poliittiset järjestelmät. Liikkeellä oli yhtymäkohtia anarkismiin.

Jos nihilismi tulkitaan kuitenkin nietzscheläisessä hengessä kaiken turhuudeksi, näyttäisi pieni käsitepäivitys olevan paikallaan.

Juuri anarkismihan uskoo yksilön merkitykseen ja kannustaa ihmisiä yhdistämään voimansa ottaakseen aidon vastuun ympäröivästä todellisuudesta.

Toista on edustuksellisessa demokratiassa, jossa kansalaiset ontuvat määräajoin lähimmälle äänestyspisteelle ja vetäisevät hetkellisen vallantunteen humaltamina numerosarjan paperiin.

Hyvässä lykyssä lottoamista muistuttavalla prosessilla sitten saattaa olla joitain myönteisiä seuraamuksia tulevaisuudessa.

Moiseen tyytyminen vasta kuulostaakin nihilistiseltä ja välinpitämättömältä.

Useat tuntemani äänestäjät eivät edes usko vaikutusmahdollisuuksiinsa, vaan suhtautuvat äänioikeuteensa kuin taloyhtiön kellarissa maatuvaan pingispöytään. Sitä on käytettävä tasaisin väliajoin, kun sellainen on kerran saatu.

Äänestämättömälle he puuskahtavat: "Jos et äänestä, niin et voi vaikuttaa."

Anarkistia väite huvittaa: hän näkee kuvion täsmälleen päinvastaisena. Hänelle ohutta demokratiaa ylläpitävä äänestäjä on ongelman perusyksikkö, ei sen ratkaisu.

En usko ihmisen järkeen, moraaliseen kehitykseen tai kaukaisuudessa kimmeltäviin utopioihin klassikkoanarkisti Mikhail Bakuninin tapaan.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että yksilö, joka ulkoistaa kaiken yhteiskunnallisen vastuunsa, ei varsinaisesti ole edes olemassa.

Eikä kyse ole pelkästään siitä, liittyykö Facebook-ryhmään sivukirjastojen puolesta tai antaako osan kaljarahoistaan Haitin kärsiville asukeille.

Kyse on asenteesta.

Siitä, että omillakin teoilla saattaa olla merkitystä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi