GugDonald's

Guggenheim, Guggenheim, Guggenheim.

Okei, vielä kerran. Guggenheim.

Sen sanan kuullessaan Jussi Pajunen hymyilee, kuin ei olisi eläissään kerjäläistä nähnyt.

"Loistava tilaisuus ei toistu", vakuutti professori Kari Enqvist. Kielentutkija Janne Saarikivi puolestaan totesi Guggenheim-kiiman olevan "vihoviimeisen kökköbanaanimaan kulttuurikateellisen eliitin lohduketutti". Elokuvatutkija Antti Alanen taas vertasi Guggenheim-brändiä McDonal'dsiin.

Niillä onkin paljon yhteistä. 20 vuotta ja 363 päivää sitten eräänkin suurkaupungin elämä mullistui, kun McDonald's avasi ensimmäisen toimipaikkansa Moskovaan. Muistan vieläkin uutislähetyksen kuvat hartaina jonottavista iivanoista karvalakeissaan matkalla maistamaan vapauden rasvaista hedelmää.

Moskovasta oli tullut oikea kaupunki, olihan heillä viimeinkin jotain, mitä muillakin oli.

Itsestänikin on joskus lystiä asioida McDonald'sissa. Ostan melkein aina Filet-O-Fish-kalahampurilaisen, jota leikkisästi nimitän taulusieneksi.

Filet-O-Fish on nimittäin jotain hyvin paljon suurempaa, kuin pelkkä ruokalaji: se on taideteos vailla vertaa. Kääntelen sitä mielelläni loisteputkien eltaantuneessa kajossa ennen nauttimista. Hohtavan pintansa ansiosta se muistuttaa lakattua lasikuitua, mutta suuhun vietäessä hajoaa itsestään jättäen limakalvoille kemikaalien ja rasvan vaipan.

Fantastisinta on, että tuote on kaikkialla maailmassa lähes samanlainen (tosin Egyptin Luxorissa sen voi saada myös tuplana).

Vastaavaa tenhoa voisi löytyä Guggenheimistakin.

Olin seitsemän vuotta sitten mukana esittelemässä suomalaista kyldyyria San Sebastianin Manifesta -taidebiennaalissa. Kotimatkalla päätimme poiketa Bilbaoon – halusimmehan nähdä kuulun museon.

Kaupunki oli ruosteenruskea ja diabolisen kuuma, kemikaalien raiskaama ilma velloi ankarana paikallaan. Vaikka olenkin ankeuden ystävä, tunsin kiitollisuutta käydessäni Frank Gehryn suunnitteleman museon vilvoittavaan titaanisyliin. Kuljeskelin Richard Serran Snake-teräsveistoksessa käsiäni läpsytellen ja ihastelin James Rosenquistin mainosmaisen siirappista pop-taidetta.

Kyseessä oli itse asiassa lystikäs museoreissu. Ja oudolla tavalla kotoisa, aivan kuin vierailu tuntemattoman maan McDonald'sissa.

Pitäisikö Helsingin saada oma Guggenheiminsa? Onhan meillä jo Ikea, McDonald's ja Lidl, mutta eiköhän tänne aina yksi "vahva brändi" vielä mahdu. Ihmiset kun vaikuttavat pitävän tutuista ja turvallisista aistielämyksistä, ja mikä paremmin tyydyttäisikään moista tarvetta, kuin ketjumallinen ratkaisu.

"Emme ole halukkaita toistamaan tekemiämme asioita vaan luomaan uutta", museon johtaja Richard Armstrong tosin varoitti.

Pidä varasi Richard, ihmiset eivät välttämättä halua salaattia kalahampurilaiseensa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi