Humanisti pilvessä

"Äiti, voidaanks me mennä tonne pilvien päälle hyppelemään?"

Pikkutyttö nykii metrossa synnyttäjänsä hameenhelmaa ja osoittaa etusormellaan Herttoniemen siirtolapuutarhan yllä leijailevaa kumpupilviklusteria.

"Ei. Pilvet ovat vesihöyryä, ei niissä voi hyppiä", äiti murahtaa kyselytulvaan tuskastuneena.

Pikkupiltti vaikenee. Hän jää tuijottamaan taivaista rakennelmaa puntaroiva ilme kasvoillaan. Taianomainen hetki: tiede on murtautunut lapsen tietoisuuteen.

Vaikka umpihumanisti olenkin, arvostan suuresti luonnontieteitä ja niiden sovelluksia. Kiitänkin onneani (en vielä osaa sanoa varmasti, onko maailma deterministisesti määräytynyt vai ei) siitä, että elän tällä aioneista kehittyneimmällä.

Ajatelkaa nyt. Enää ei Suomessakaan tarvitse kuolla vaikkapa kurkkumätään tai pelätä sitä, että tertiäärikuppa syö aivot!

Siksi rakastankin penisilliiniä, sähkövaloa, neuropsykologiaa ja Blu-ray-tekniikkaa. Melrose Placekaan ei ole ikinä näyttänyt niin hyvältä kuin nykyään.

Luonnontieteilijät ovat aina herättäneet inhoa aikalaisissaan. Keskiaikana kiinnostusta "Jumalan salaisuuksiin" pidettiin paheksuttavana. Renessanssiaikaan kieltäydyttiin katsomasta Galilein kaukoputkeen, ja Giordano Bruno, toinen heliosentrismin kannattaja, käristettiin nuotiolla kuin b-luokan grillimakkara.

Todellisuuden hämmentävän luonteen vuoksi tieteidenvastaiseen rintamaan päätyvät joskus täydelliset vastavoimat, kuten Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ja Unabomberina tunnettu Theodore Kaczynski: Bush leikkasi kantasolututkimuksen määrärahat eettisiin syihin vedoten, ja Kaczynski räjäytteli geenitutkijoita ja tietokoneasiantuntijoita sikarilaatikkopommeillaan.

Minullakin on kritiikkiä tiedettä kohtaan, tosin eri syystä. Ihannoin "kovia" tieteitä, mutta luonnontieteellisen tiedon lisääntymisellä on paikoin latistava vaikutus. Tiedättehän: jos oppii itse korttitempun, taika on kaikonnut ikiajoiksi.

Opiskellessani Helsingin yliopiston viisaustieteiden laitoksella tapasin käydä Pernod-lasillisen äärellä jatkokeskusteluja ihmisen vapaasta tahdosta. Vaikka vittumaisuuttani pyrin keskusteluissa aina kieltämään kyseisen harhan olemassaolon, masennuin tutustuessani Benjamin Libetin kokeiden tuloksiin.

Libetin kokeessa (johon en tilanpuutteen vuoksi voi tarkemmin paneutua) todistettiin, että tietoiset tahdonaktit laahustavat aivotoiminnan jäljessä. Jos siis päätän hetkellä kurottaa käteni kahvikuppia kohti, on päätökseni Libetin mukaan valmisteltu motorisessa aivokuoressani jo puoli sekuntia aiemmin.

Kiitos ja näkemiin, oi vapaan tahdon mysteeri. Todellisuuteni taikapyrstöstä oli vetäisty jälleen pari hohtavaa sulkaa: minulle oli käynyt kuin pikkutytölle Kulosaaren metrossa.

Jos röyhistelevät väitteet pitävät kutinsa siitä, että eksakti tiede lähestyy Totuutta, saattaa humanismin rappio kolkutella ovea jo ennen seuraavaa jääkautta. Sillä mikä olisi humanistille helvetillisempi paikka kuin maailma vailla spekulointia?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi