Karpaateilta kajahtaa

2.7.2009 14:09

Toteutin poikavuosieni haaveen ja matkustin kihlattuni kanssa Vlad Seivästäjän (1431–1476) jäljille Transilvaniaan. Vladhan oli se viiksekäs valakialainen ruhtinas, jonka tavaramerkki oli seivästää vangitsemansa turkkilaiset.

Tarinan mukaan Vlad silmäili uhriensa kuolinkamppailuja napostellen samalla raakaa lihaa.

Koska tunnen vetoa synkkiin historiallisiin tapahtumiin ja unenomaisiin vuoristonäkymiin, tuntui Transilvania kuin luodulta lapsekkaiden näkyjeni taustakankaaksi.

Vaikka pyhä aikeeni oli saapua Vladin synnyinkotiin, Sighisoaran linnoitukseen, keskiyön aikaan hevosvankkureilla, jouduin matkaamaan pikkuporvarilliseen tapaan ilmastoidussa junassa.

Linnoitus oli huikaiseva, ja kellotornista avautuva vuoristomaisema aiheutti arkaaisia puistatuksia. (Puistatuksia aiheuttivat myös perinneruoat, kuten voiliemessä lilluva lehmänmaha.)

Kahdensadan metrin korkeudessa lepääviltä Poienarin raunioilta löysin hiekasta sääriluun pätkän. Panin sen taskuuni. Jatkoimme pitkin kuoppaista 70-luvun asvalttitietä.

Hengenvaarallisen viritelmän oli hulluuksissaan rakennuttanut toinen romanialainen suurmies, Nicolae Ceausescu. Kommunismin suuruutta kuvastaneen monumentin pykäämisessä oli kuulemma menehtynyt ainakin neljäkymmentä sotilasta.

Vladin tapaan Nicolaekin oli kidutusihmisiä. Unkarilaisille nationalisteille hän tosin seipään sijaan tarjoili ”radua”, jossa uhri altistettiin radioaktiiviselle säteilylle. Tuloksena oli erikoislaatuisia, kokeellisia syöpäkasvaimia.

Havahduin mietteistäni. Minua puistatti taas hivenen. Taaksemme oli vaivihkaa ilmestynyt tummansininen auto, jossa istui kaksi vakavaa viiksimiestä univormuissaan. Toinen viittasi meidät takapenkille.

Katsahdin kihlattuani kysyen. Kävimme sisään.

Auto lähti hitaasti vyörymään kohti vuorenhuippua painostavan tunnelman vallitessa. ”Mihin olette matkalla?” toinen viiksiniekoista tiedusteli rikkinäisellä englannillaan. ”Padolle.” Hän nyökkäsi.

Hiljaisuus laskeutui jälleen. Yhtäkkisesti auto pysähtyi ja huomasimme lepäävämme 200 metriä korkean padon laella. Mies avasi oven ja toivotti turvallista matkaa.

”Multumesc”, vastasin helpottuneena, ”täällähän on kaunista.”

”Minun maani on hyvin kaunis”, hän sanoi ja kaasutti tiehensä.

Seisoimme hölmistyneinä katsellen autiutta. Puistatus oli tiessään. Viereisellä vuorenhuipulla uljaana toljottava metallinen miespatsas kylpi kesäkuisessa ilta-auringossa.