Keskikasti

"Rahvas kiittää alimpia kykyjä, keskinkertaisia se ihailee, korkeimpia se ei lainkaan ymmärrä", totesi Sir Francis Bacon aikanaan.

Baconilla olikin varaa nälviä, 1500-luvulla kun aivan joka jantteri ei ollut lukenut kaikkia tunnettuja luonnontieteitä Cambridgen yliopistossa. Tulevana tiistaina syntymäpäiviään viettävä filosofi Arthur Schopenhauer samaisti Baconin ajatuksen "korkeimmista kyvyistä" nerouteen.

"Lahjakas ajattelee nopeammin ja oikeammin kuin muut; nero sitä vastoin näkee toisen maailman kuin kaikki muut", hän kirjoitti.

Schopenhauerille nero oli iso lapsi, jolle maailma näyttäytyi outona näytelmänä. Nerolle oli elimellistä nähdä suoraan ideoiden maailmaan – kaukaisuuteen, jonne muiden silmät eivät kanna.

Vaikka nero edustikin ihmisyyden hämärässä tuikuttavaa majakkaa, olivat hänen hengentuotteensa hyödyttömiä.

"Hyödyllisten ihmisten vertaaminen nerokkaihin on kuin rakennuskivien vertaamista timantteihin", Schopenhauer herjasi.

"Hyödyllisillä ihmisillä" filosofi tarkoitti asiallisia ja järkeviä keskinkertaisuuksia.

"Nerous" käsitteenä vaikuttaa ylittäneen viimeisen käyttöpäivänsä, aivan kuten muukin romantiikan ajan idealismi. Asiallisuus ja järkevyys ovat nyky-yhteiskunnassa kovaa valuuttaa.

Eikä neroksi julistautuminen taiteessakaan ole enää mutkatonta. Yhdenkin itse ilmoittautuneen uus-dalin nerouden kannatteluun kun tarvitaan laumoittain meitä keskinkertaisuuksia. Keskinkertaisuus saattaakin olla uusi musta, ainakin jos tiettyjä piirejä on uskominen.

Tammikuussa Helsingissä järjestetyssä Keskinkertaisuus on suomalainen menestystekijä -paneelissa suitsutettiin nimittäin keskinkertaista johtajuutta huippujohtajuuden sijaan. "Ihmiset pitävät keskinkertaisesta", totesi Mikael Jungner. Mieli oli muuttunut kahden vuoden takaisesta kirjoituksesta, jossa Jungner valitteli keskinkertaisuuden huikeata ylitarjontaa.

Mutta mitä "keskinkertaisuus" lopulta oikein tarkoittaa?

Kyseessä on "nerouden" tapaan riitautettu käsite. Ihmiset voidaan toki asetella hengenlahjojensa mukaan normaalijakaumalle, mutta se ei vielä paljasta kaikkea. Keskinkertaisuus kun näyttäisi kummasti auttavan normiyhteiskunnassa selviytymistä.

Hulluutta ja äärilahjakkuutta puolestaan tavataan pitää lähisukulaisina. Tämän huomaamme siitäkin seikasta, että "korkeimpien kykyjen" vastakohdaksi tuskin koskaan asetetaan "alimpia kykyjä". Nerokkuuden vastapoolina pidetään lähes poikkeuksetta keskinkertaisuutta.

Vaikka yhteiskunnat rakentuisivatkin keskinkertaisuuden ympärille, on se käsitteenä niin latautunut, että on vaikea uskoa sen ympärille syntyvän samanlaista hegemoniaa kuin nerouden.

Jos niin kuitenkin pääsee käymään, on tulevilla sukupolvilla raaka tehtävä sen setvimisessä, kuka olikaan vuosisatamme keskinkertaisin ajattelija.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi