Meistä tuli poliiseja

Jokaisella ei-kadotetulla miespolvella on maailmanhistoriassa ollut juttunsa. Omalle ikäpolvelleni se oli graffiti.

Elettiin 90-luvun alkua. Huopalahden Pulutunneli oli meidän Guggenheimimme. Gasmask-graffitilehtiä luettiin kuin pyhää kirjaa, ja samalla treenattiin tageja pulpetteihin.

Jokaisella yläasteeni räkänokalla nimittäin oli oma taginsa. Jopa äitinikin ymmärsi "mitä sä heität?" -kysymyksen merkityksen.

Varttuneemmat suhtautuivat harrastukseemme varovaisen kiinnostuneesti, olihan peinttaaminen lähtökohdiltaan suvaitsevainen ja rauhanomainen alakulttuuri.

Kulttuurikaupunkivuoden lähetessä asenteet kovenivat ja retoriikka koki muutoksen: graffiti alettiin niputtaa samaan sarjaan ammattirikollisuuden kanssa.

Asiasta totaalisen pihalla ollut kaupunginjohtajatarkin väitti, että graffitit ovat Helsinkiä lukuun ottamatta kadonneet kaikista Euroopan suurkaupungeista.

Niin, eihän Italiassakaan enää pelata potkupalloa.

Nollatoleranssia ja vainoa oikeuttamaan perustettiin Stop töhryille -kampanja. Yksipuolinen keskustelu oli aik'ajoin suunnattoman tragikoomista.

Eräällä putkareissulla nykytaiteilija Timo Vaittisen kanssa tiedustelimme naiskonstaapelilta, oliko hänen mielestään harmaa betoni todella värikylläisiä maalauksiamme kutkuttavampi vaihtoehto. Hetken mietittyään nainen totesi mekaanisesti: "Kyllä se betoni minun silmääni enemmän miellyttää."

Dialogimme tyrehtyi siihen paikkaan. Emme yksinkertaisesti ymmärtäneet toisiamme.

Eikä siinä mitään. Ei kaikkea kulttuuria tarvitsekaan ymmärtää. Itse en esimerkiksi saa oopperasta kummempia väristyksiä (no, ehkä Nibelungin sormusta lukuun ottamatta).

En silti vihaa oopperaa, saati sen tekijöitä.

Kymmenen jäähyvuoden jälkeen kaupungin ja graffitinuorison väliseen dialogiin on jälleen mahdollisuus. Marraskuussa Helsinki ilmoitti pohtivansa laillisten maalauspaikkojen perustamista. Se on pieni, mutta toivoa herättävä edistysaskel.

Myös töhrykampanja tuli joulukuussa tiensä päähän.

Kaupungin talousarviopäällikkö Tuula Saxholmin mukaan kampanjaan kulutettiin kymmenen vuoden aikana yhteensä 23,5 miljoonaa euroa. Se on paljon verorahaa, varsinkin kun salamyhkäistä ja oligarkkisesti johdettua kampanjaa on kritisoitu usealta taholta sen syntymästä lähtien.

Mutta siitä miespolvesta vielä.

Ehkä asenteiden viimeaikaisessa lieventymisessä on kyse siitä, että alkuperäinen graffitipolvi on vanhentunut riittävästi päästäkseen vaikuttamaan asioihin. Istuuhan entisiä maalareita nykyisin niin eduskunnassa kuin Savonlinnan oopperajuhlien hallituksessakin.

Sillä toisin kuin töhrypropaganda on antanut virheellisesti ymmärtää, maalarit ovat tavallisia sähläreitä siinä missä muutkin. Heistä löytyy mainosmiehiä, insinöörejä, narkomaaneja, opettajia, toimittajia, rakennusmiehiä ja, mikä hilpeintä, poliiseja. Itsekin tiedän kaksi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi