Natsi-Janne

Taas on käsillä se huisin jännä aika vuodesta, kun tomutellaan historian lehvistöjä ja katsotaan, mistä putoaa kansallissosialisti.

Kuten useimmat tietänevät, on syysmalliston ykkösnimi sama kuin viimekin vuonna: oma rakas Järvenpään Jannemme eli Jean Sibelius.

Professori Timothy L. Jacksonin ristiretki kansallissäveltäjän natsifioimiseksi on nimittäin jatkunut jo vuoden verran. Todisteita hänellä on yksi.

Sibbe oli kuulemma luvannut suositella puolijuutalaista säveltäjä Günther Raphaelia, mutta ei ollutkaan pitänyt lupaustaan.

Vaikka professorin olemattomat todisteet ja historiantuntemus saivatkin Helsingissä tutkijoilta hudaa, on keskustelu levinnyt maailmalle ja sibeliaaneja korpeaa.

Eikä kerta ole ensimmäinen. Natsien suosiossa paistatellut säveltäjä on toiminut kiistakapulana kulttuuripoliittisissa väännöissä moneen otteeseen. Erityisesti Jannea halveksi saksalainen sosiologi Theodor W. Adorno, joka totesi miehen olevan sävellysopin tarpeessa oleva töhertäjä. Adorno myös yhdisti Sibeliuksen luontoihailun kansallissosialistien veri ja maa -mystiikkaan.

Adornon viha Sibeliusta kohtaan jatkui kuolemaan saakka, saipahan hän opetuslapsiakin. Ranskalaissäveltäjä René Leibowitz nimitti 90-vuotiasta Sibeliusta "maailman huonoimmaksi säveltäjäksi", ja modernistit leimasivat miehen tonaalisen musiikin muistomerkiksi.

Taas on aika Tuusulanjärven sävelniekan uudelleenarvioinnille.

Jacksonin teoria vaikuttaa kaukaa haetulta. Voiko Sibeliusta muka syyttää suosiostaan natsi-Saksassa?

Ei. Teosten kustannus- ja esitysoikeudet olivat saksalaisten kustantajien käsissä. Ainolaan eristäytynyt tutiseva vanhus tuskin seurasi politiikkaa aktiivisesti, vaikka päiväkirjoissaan kuulemma tuomitsikin natsien kallonmittailut.

Mutta mitä sitten, vaikka Jannella olisi ollutkin natsisympa-tioita? Olisivatko neuvostosympatiat olleet jälleentarkastelun kannalta jotenkin moraalisesti ylevämpiä?

Ja mitä tekemistä politiikalla ja moraalilla ylipäätään on abstraktin kauneuden kanssa?

"Me haluamme meidän suurten säveltäjiemme olevan hyviä, eettisiä ihmisiä, ihmisoikeuksien puolustajia; me haluamme heidän olevan hyvin käyttäytyviä, eikä missään tapauksessa ahneita", oli Jackson HS:n mukaan todennut.

Lause kuulostaa akateemikon sijaan lähinnä puolimielisen löpinältä, ei Sibeliusta minään munkkina täällä pidetä.

Onhan taiteilijan itsensä eetillinen laatu aivan eri asia kuin hänen hengentuotteidensa esteettinen taso.

Vai voidaanko Richard Wagnerin jylhää säveltaidetta arvottaa hänen poliittisten näkemystensä perusteella? Tai löystyttääkö James Brownin timantinkovaa groovea se valitettava seikka, että mies oli PCP:tä polttava vaimonhakkaaja?

Jos taiteen laatu olisi millään tavoin sidoksissa sitä tekevien ihmisten hyväntahtoisuuteen olisi U2:kin varmasti aivan kuunneltavaa musiikkia. Tai Sting.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi