Nilviäinen kohtaa toverinsa

Tuulinen aamu on kääntymässä keskipäiväksi Mersean saarella, Essexin maakunnassa Britanniassa.

Betonilattiainen, kalalle löyhkäävä rantavaja pullistelee liitoksissaan: Land Rover -maastoautoilla paikalle suhauttaneet hienostorouvat tinttaavat valkoviiniä Burberry-huiveissaan ja ristituijottavat aamupöhnäänsä.

Rannalla levittäytyvän mastoviidakon kalkkaromainen ratina sulautuu lokkien kirkunaan muodostaen korvia huumaavan äänimaiseman.

Ilmassa on odotuksen tuntua.

Ja vihdoin!

Edessäni lepää täysi tusina Colchester Native -ostereita. Niitä samoja, joita Lontoon gourmet-paikat tarjoilevat sikahintaan Justin Timberlaken tapaisille varakkaille elostelijoille.

Tuijotan edessäni lepäävää alastonta nilviäistä: koetan katseellani erottaa sulkijalihaksen, sydämen ja mahalaukun toisistaan.

Kulautan molluskin ahnaaseen kitaani, ja sen mehua ryystäessäni tunnen valtameren valuvan kurkkutorveani pitkin.

Olo on ekstaattinen, ja mielen täyttää kunnioittava hämmennys.

Kuinka yksi elävänä pureksittu nilviäinen saattaakin nostattaa ihmishengen niin korkeaan lentoon?

Osteripa ei olekaan mikä tahansa perusnilviäinen.

Se on todistettavasti kansoittanut planeettaamme jo 520 miljoonaa vuotta, aina kambriselta aikakaudelta lähtien.

Ihmiskunta on palvonut ja himoinnut maukasta merievästään vuosituhansia: Vulvaa muistuttavaa molluskia on kulinarismin ohessa erotisoitu, kuvattu taiteessa ja käytetty kaupankäynnin välineenä.

Osterin olemusta ovat pohtineet Charles Dickensin ja John Locken kaltaiset klassikot. Maukkaan harmahtavan lihan lisäksi ihmisiä ovat houkuttaneet tiettyjen lajien tuottamat helmet.

Osteri onkin aina vetänyt puoleensa rahaa.

Kun hollantilainen merimies Peter Minuit osti Manhattanin saaren kahdellakymmenelläneljällä taalalla vuonna 1626, hän hankki samalla nykyisen Ellis Islandin osteriesiintymät.

New York tunnettiin merkittävänä osterikaupunkina, kunnes nopea teollistuminen pilasi bakkanaalit.

1920-luvulle tultaessa Hudson-joen osterinkanta oli tuhoutunut, ja ahneet kaupunkilaiset joutuivat tuotattamaan herkkunsa muualta.

Mersean saarella puutetta ostereista ei onneksi ole. Lautanen on tyhjä, mutta lisää tilataan. Parmesaanigratinoidut osterit valuvat kurkustani alas, ja huomaan tyhjentäneeni keskenäni pullollisen valkoviiniä.

Päässä humisee, eikä hämmästyksen tunne ole vieläkään kaikonnut: Myyttinen nilviäinen ei avaudu edes puukolla.

Osterin maailma on ihmiselle niin kaukainen ja vieras, että siihen väistämättä liitetään inhimillisiä piirteitä.

Pidetäänhän kuoreensa sulkeutunutta osteria äärimmäisen yksinäisyyden symbolina. Maailma huutaa ympärillä, mutta osteri möllöttää vuosimiljoonasta toiseen vetisessä hiljaisuudessaan.

Vanhaa sanontaa mukaillakseni: Kaikki tuntevat osterin, mutta osteri ei tunne ketään.

Sillä eihän tuo nilviäisten Rolls Royce tapaa ikinä edes lajitovereitaan.

Paitsi ehkä ohikiitävän hetken ajan vatsalaukussani.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi