Nuorten sankarit

Lähiöyläasteemme käytävillä käyskenteli 90-luvun puolivälissä monta erilaista nuorisoryhmittymää: punkkareita, larppaajia, lökäpöksyjä, väliinputoajia (itse edustin heitä), nörttejä ja atleetteja. Asetelma oli kuin amerikkalaisesta nuorisokomediasta.

Vaikka vetäisinkin kuntotestissä seitsemäntoista leukaa, tunsin vähäisintä yhteenkuuluvuutta juuri atleetteihin.

Muistoissani he ovat sitä sakkia, joka ryntäsi juhlapäivinä kansitakeissaan Mantalle flaidaamaan ja nosteli keittolassa hinteliä nynnyjä seinille.

Siis aivan kuin amerikkalaisessa nuorisokomediassa, tosin sillä erotuksella, että jenkeillä oli kyseisen ihmisryhmän kuvaukseen osuvampi termi: jockstrapista eli munasuojuksista johdettu jock.

Syy puutteelliseen yhteenkuuluvuuden tunteeseeni ei ollut penseys kyseistä ryhmää kohtaan. En vain oppinut käsittämään joukon keskinäistä jatkuvaa todisteluntarvetta: kuka antaa useammalle turpaan tai neppaa käytetyn nuuskan näyttävimmin ruokalan kattoon.

Uuvuttavaa.

Eräs samaan sarjaan kuuluvista symbioottisista miehuuskokeista on etanolinjuonti. Alle minuutissa mieleen palautuu yli kymmenen kotimaista huippu-urheilijaa, joiden päihteidenkäyttö lähti traagisesti käsistä. (En siis sisällyttänyt joukkoon pikkuhuppelissa seikkailleita leijonia.)

Amatööriurheilun päihdetilannetta en lähde arvailemaan. Tosin lähes jokainen ostarikrouvin pimeässä itseään tappava äijä väittää olleensa urheilija, useimmiten nekkaaja.

Kaikesta huolimatta MM-joukkueen käytöksen moralisointi oli vaivaannuttavaa. Jatkuvasti toitotettiin, että urheilijat ovat nuorten esikuvia. Eivät olleet ainakaan minun, saati ystävieni.

Sitä paitsi Jutin nilkkaa hurjempi juttu oli se, kun kultaviikonlopun perjantaina New York Rangersin laitahyökkääjä Derek Boogaard löydettiin kotoaan kuolleena.

Ryynien ja viinan aiheuttama kalmoutuminen ylitti meillä yskien uutiskynnyksen.

Alkoholin ja urheilun suhdetta luodannut kulttuuripsykologi Mats Trondman väitti tutkimuksessaan eritoten joukkuelajien lietsovan keitonvetoa. Meidän tavallisten häkkisten onkin vaikea käsittää, miltä tuntuu, kun jätkäporukalla juhlitaan yhdessä otettua maailmanmestaruutta tai kun maailman hylkäämä hiihtäjälegenda vetäytyy huoltoaseman eriöön kuollettaakseen tuskansa halpaan kainalosuihkeeseen.

Urheilu on raadollista puuhaa, jota moni puskee mielenterveytensä ja kehonsa äärirajoilla. Siinä ei ole sinällään mitään vikaa, kunhan vain muistetaan, että uhrejakin tulee. Rokkareitten ja taiteilijoiden kohdalla tosiasiahan on jo tunnustettukin.

Jos muksuilleen haluaa terveen tulevaisuuden, kannattaa varmaan hankkia kirjastokortti tai kaukoputki.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi