Oi kultainen kurjuus

Olin kiirastorstaina elämää paossa. Viimeisen aterian kunniaksi oli mukana pullollinen Jaloviinaa. Tasokkaisiin alkoholijuomiin totuttautuneen isäntämme kasvoille kiipesi inhotuksen irve. "Jallun juominen on kurjuuden glorifiointia", hän julisti.

Kiirehdin selittämään, että maistuuhan tunturikonjakki kuitenkin mainiolta ja tuottaa kaupantekijäisiksi vielä raskaan sekavuustilankin. Pitkäperjantain porteilla tajusin hänen kuitenkin olleen osittain oikeassa.

Suomalaisen hengenelämän yksi liikuttavimmista komponenteista on menneen kurjuuden helliminen. Varsinkin vanhemmille polville harva asia tuottaa niin suurta lystiä.

Sota-aika, lapamadot, tikkuviina, klimppisoppa ja neekerisankkeri muodostavat kulttuurisen aarreaitan: mehevien tuskien kummitusjunan, jonka tunneleissa vaeltelu tuottaa toismaailmallista esteettistä tyydytystä.

Post-kurjassa yhteiskunnassa kaikella vanhalla ja askeettisella onkin tapana nousta arvoonsa. Ajatellaanpa vaikka pääkonsuli Heikki Tavelan läskisoosiklubia, jonne Ollilan ja Wahlroosin kaltaiset ponssarit kokoontuvat mättämään kuoriperunoita ja silavakastiketta.

Jotkut jopa kaipailevat vanhoihin hyviin aikoihin, vaikka heidän puheistaan välittyykin vahvasti, etteivät ne kuitenkaan aivan niin erinomaisia olleet.

Itse kuuntelen vanhempien polvien jorinoita mielenkiinnolla, sillä totuushan niissä elää. Suomalaisten hallinnassa ei aivan viime vuosiin mennessä juuri muuta ole ollutkaan kuin kurjuutta.

Valitettavasti itselläni ei ole keskusteluun annettavaa.

Kun vuorineuvos Martin Saarikangas väitetysti lanseerasi termin "pullamössösukupolvi", olin neljäntoista. Rötökseni oli kasvaa yhteiskuntaan, joka oli ohittanut pahimmat koettelemuksensa. Sain korkeakoulutuksen ja ilmaisen terveydenhuollon.

Arvatkaa, hävettääkö.

Vaikka kuinka esiintyisin kunnon kansalaisena, ei minusta silti ihmistä tule. Pysyn velttona velliperseenä, jolle kaikki kannettiin tarjottimella. Edes nuorisotyöttömyydestä ei meille tipu sulkaa hattuun, se kun on kuulemma perua tukiviidakoista ja lellimisestä.

Ikäpolveni ei ole pelkästään pehmo, se on epäautenttinen.

Vaikka kasvoinkin Transformersien ja Super Marion välissä, tunnen suurta kiintymystä 1900-luvun suomalaista kulttuuria kohtaan. Erityistä herkkuani ovat apeat iskelmät. Ainakin Matti Jurvan ja Unto Monosen kappaleissa toistuu eräs yhdistävä teema.

Baghilaisesti sitä voitaisiin kait nimittää kaukokaipuuksi, itse näkisin sen haluna päästä Suomesta helvettiin ja vähän äkkiä.

Niin moni tekikin. Isoisoisänikin paineli Amerikkaan pilvenpiirtäjiä kasailemaan. Hän kuului toisen vaiheen siirtolaisiin, joita kaikkineen lähti 389 000.

Pelkästään 1960-luvulla lähes 170 000 pakeni Ruotsiin.

Niihin aikoihin kurjuudessa ei kait vielä ollut glooriaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi