Pimeyden sydän

Joseph Conradin klassikkoromaanissa Pimeyden sydän merimies Marlow lähtee tapaamaan norsunluukauppias Kurtzia syvimpään Afrikkaan. Matkalla Marlow todistaa omin silmin eurooppalaisen kolonialismin puhtainta olemusta: imperiumin orjina raatavia villejä piestään kepeillä ja jätetään aurinkoon kuolemaan.

Marlow tuntee palan nousevan viinahississään, mutta pidättäytyy kommentoimasta.

Jokilaivan muussa miehistössä sen sijaan herää pyhä vastenmielisyys oudonnäköisiä, hyvistä tavoista ja kristinuskosta piittaamattomia alkuasukkaita kohtaan.

Kohdatessaan viimein viidakon arkaaisessa hämärässä lymyilevän Kurtzin Marlow joutuu kauhistuneen kiihotuksen valtaan: kuivattuja päitä majansa ulkopuolella riiputtava kuumehoureinen norsunluukauppias on taantunut lähes villi-ihmiseksi itsekin.

Marlow käsittää kaiken välähdyksenomaisessa näyssä: Kurtz on tuijottanut niin kauan viidakon läpitunkemattomaan pimeyteen ja ihmisyyden alkupisteeseen, että viidakko on päättänyt lopulta tuijottaa takaisin.

Marlow katselee ahdistuneena tukahduttavaa kasvustoa ja sen villejä lapsia. Hänet valtaa omien sanojensa mukaan "abstrakti kauhuntunne".

Saman kauhun tuntee myös Kurtz, joka vielä iäisyyden porteilla ponnistautuu kuiskaamaan: "The horror! The horror!"

Marlowia lukuun ottamatta muut bwanat katsovat Kurtzia vastenmielisyyden vallassa: hän on menettänyt kirkkaan eurooppalaisen järkensä.

Miksi sitten kirjoitan teille romaanista, joka perustuu Conradin kokemuksiin 1880-luvun Belgian Kongossa?

Ehkä siksi, että vastaavia asenteita esiintyy vielä tänäkin päivänä.

Ajatellaanpa vaikka matkailuohjelma Madventuresin nostattamaa kuohua. Madventureshan on se ohjelma, joka suunnistaa kammottaviin paikkoihin vesiklosettien ja soittoäänien tuolle puolen.

Kameroillaan he tallentavat villien oksettavia ja alkukantaisia riittejä, ja vielä hyvien tapojen vastaisesti asettavat ne kaikkien nähtäville.

Onneksi maastamme sentään löytyy vielä selkärankaa!

Valveutunut kansalaisjournalisti Angelika Alander päästi 20 000 merkkiä pitkän rääkäisyn siitä, etteivät saastaiset alkuihmiset noudata YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäistä artiklaa: Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Taustajoukoikseen kansalaisjournalisti rekrytoi klusterillisen huolestuneita kansanedustajia ja eläinsuojelijoita.

Muutkin tahot yhtyivät kuoroon hartaaseen: verkkoaviisi Uuden Suomen päätoimittaja kiitteli kansalaisjournalistia kostein silmin tämän sydämen sivistyksestä ja erityislaatuisesta rohkeudesta.

Jalouden kauhistuttavan vavistuksen koki myös Kesko, joka kieltäytyi mainostamasta tehobroilereitaan ohjelman väliajoilla.

Lopulta kaikki tahot olivat tyytyväisiä ja taputtelivat toisiaan veljellisen liikutuksen vallassa.

Vain yksi asia jäi luultavasti kaivelemaan moraalin ylevää etuvartiota: villit olivat maantieteellisesti liian kaukana, jotta heille olisi voinut antaa kunnolla keppiä!

Tälläkin hetkellä nimittäin jossain jättömaiden hämärässä joku jumalanhylkäämä alkuihminen käristää mielipuolisesti hihitellen kissaa nuotiolla tai nakertaa kaverinsa korvaa.

Ehkä kansalaisia voisi kuitenkin varjella primitiivien saastaisilta tavoilta?

Sillä jos tuijottaa liian kauan pimeyden sydämeen, se tuijottaa lopulta takaisin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi